https://wordpress.com/stats/day/paivittelyt.wordpress.com

Keskustelu

Laastari

Kun olin pieni, punahiuksinen tyttönen. Silmissäni vihersi sammaleen sävyä. Jalkani juoksivat metsäisiä polkuja. Jo silloin mielikuvitukseni maalasi sanoilla värikkäitä tarinoita, joita muiden oli vaikea uskoa. Minulle ne olivat todellisia.

Kun suljin silmäni, kettu ajoi takaa pyrstötähteä, yksisarvinen käveli uljaana pihallamme.  Pystyin lentämään sillä sateenkaaren toiselle puolen.

Muistan kuinka jalkani kompuroivat metsän kapeimmalla polulla. Sain polveeni haavoja vuotavia, joita äitini hoisi taidoillaan taitavilla. 

Muistan kuinka jalkani kompuroivat vielä myöhemmin, isoimmilla poluilla. Näin  vuotavia haavoja, joita yritin hoitaa taidoillani taitavilla. Taittelin taitoksia haavani syvimpään koloon. En kestänyt katsoa niiden verestävää lihaa. Päälle asetin mitä kauneimman laastarin.

Katselen kaunista laastaria, jonka haavaani eilen vaihdoin. Tänään päätin repäistä sen pois, paljastaa haavani.   Annan niille aikaa parantua.

 

Keskustelu

Vanha soittorasia

Kuuntelen hersyvää iloa. Katselen naururyppyjä hymylevillä kasvoilla. Käsien ja jalkojen elehdintä tahdittaa puheen loputonta tulvaa.

Sain varattua itselleni loppuunmyydyn näytelmän viimeisen lipun, pääesiintyjänä minä itse.

Seurasin sivusta kuinka liian suuret saappaat täyttyivät sopiviksi. Kasvoin naurettavasta narrista joutseneksi, joka kohottaa ylpeänä päänsä, oikaisee siipensä täyteen komeuteensa. Minua ei voi lakata ihailemasta.

Olen fenix lintu, syntynyt uudelleen tuhkasta.

Astelen suurelle estradille, enkä enää pelkää.

Keskustelu

Lentokyky

Kaivaudun nurkasta, jonne olen itseni  tunkenut. Pimeys on tehnyt minusta pelokkaan. Valo aristaa silmiäni.

Nurkan terävät kulmat ovat painautuneet ihooni kiinni, jättäen olemukseeni ikäviä jälkiä.

Ojentelen kalpeita jäseniäni, nivelet narisevat liitoksistaan. Ennen niin lentokykyiset siipeni ovat surkastuneet miltei olemattomiin.

Ahtaassa nurkassa minusta oli tullut näkymätön, hajuton ja mauton. Persoona vailla luonnetta.

Katselen aurinkoon, sen kirkkaus lämittää kalvenneita poskiani. Annan lempeän tuulen puhdistaa olemuksestani kaiken lian sekä pölyn.

Ojentaudun koko komeudessani täyteen mittaani. Järven pintaan piirtyy kaunis heijastus minusta. Levitän siipeni ja teen itselleni tilaa. Ilmavirta nostattaa minut uuteen nousuun.

Keskustelu

Voittaja

Katselet peilistä tuijottavaa hahmoa. Mustat rajaukset reunustavat lasittuneita silmiäsi. Niiden takaa heijastuu pelon sekaista vihaa.

Tummat hiukset tippuvat tuppoina valkoisen posliinin pinnalle. Nostat kaljun pääsi ylpeydellä pystyyn.

Raskaat renkaat roikkuvat korvillasi. Hopeinen niittivyö korostaa kapeita lanteitasi. Olet valmiina puolustamaan haavoittuvaa sieluasi kylmää mailmaa vastaan.

Törmään sinuun kadun kulmalla. Sisimpäni valtaa rakkaus. Tahdon sulkea sinut syleilyyni, kunnes viimeisetkin pelonkahleet hellittävät otteensa sinusta. En näe sinussa ainoastaan taistelijaa. Näen sinussa voittajan.

Keskustelu

Valkeat kupit

Valkoiset kupit kaapin pohjalla muistuttavat hetkestä, jolloin muisteltiin sinun kuolemaa.

Arvet minussa, kulkevat mukanani joka päivä. Arvet, jotka muistuttavat hetkestä, jona synnyit.

Muisto sinusta, pienet hipaisut ja potkut sekä liikkeet minussa, eivät unohdu koskaan.

Olet aina osa minua, osa meidän perhettä, sinä minun rakas poikani.

Keskustelu

Katoava hetki

 

Uppoudun ihailuusi. Hunajaiset sanasi hoitavat sieluani.

Kosketat kaikkein kipeimpään, yksinäisyyteen.

Hakeudun läheisyyteesi, vaikka tunnen puristavan otteen kaulallani. Tuskin henkeä saan.

Tartun kädestäsi enkä uskalla päästä sinua pois.

Hetki kaunis kuin saippuakupla. Kupla, mikä hetkessä rikkoutuu, jättää jälkeensä syvän tyhjyyden.

Myyn sieluni katoaville hetkille, tyhjyydelle, valheelle. Myyn sen halvalla, sillä en uskalla katsoa silmiin sitä kaikkein kipeintä minussa. Sitä pientä minua, joka huutaa kaipuuta tulla nähdyksi ja rakastetuksi.

Keskustelu

Avoin syli

Ja kuitenkin tiedän, että minulla on pakopaikka, satama, majakka myrskyävällä merellä.

Tiedän, että olet siellä. Tiedän, että tunnet kipuni. Tiedät yksinäisyyteni.

Odotat syli avoinna, jotta uskallan heittäytyä rakkauteesi, antautua Sinun ihailevan katseesi alle.

Sinussa ei löydy syyttäjää, ei häpeää. Rakastat minua kateuteen asti.

 

 

 

 

Keskustelu

Tyttö kadulla

Kävelen illan hämyisellä kadulla. Riisut katseellasi vartaloani peittävät vaatteet. Tunkeudut miltei sieluuni asti. Minuun sattuu, vaikket edes kosketa.

Huudan, mutta en saa ääntäni kuuluviin. Naamasi vääntyy nautinnolliseen irvistykseen. Tunnen raskaan, haisevan hengityksen niskassani.

Kuka antoi sinulle luvan astua reviirilleni, tunkeutua viattomaan sieluuni? Olin naiivi. Etsin vain läheisyyttä, kun sinä jo himoinesi olit  tunkeutunut syvälle sisimpääni. Hajotit minut pirstaleksi ja veit minulta arvokkaimman, minuuden.

Keskustelu

Talovanhus

Ajan autolla myytävän olleen tontin ohitse. Kaivinkone on moukaroinut talovanhuksen kylkiä. Jokainen sen liitoksista on joutunut antamaan periksi kaivurin kovakouraisessa otteessa.  Vanhuksen tilalle on syntynyt suuri kuoppa, jonka reunamilla lojuu läjäpäin ruhjottuja tiiliskiviä. Perustukset kaivettuna ylös.

Tunnen suurta mielihyvää katsellessani tätä näytöstä. Sisimpäni seinämät on valmiita romutettavaksi. Odotan montun reunalla Suurempaa arkkitehtiä, uusia perustuksia varten.

Samalla mietin. Olenko minä ystävänä voimaannuttaja vai tuhoaja. Varmaan molempia.

Laitan aurinkolasit silmilleni ja jatkan matkaani.

Keskustelu

Suru

Sinun jäätävät silmäsi pureutuvat syvälle sieluuni. Et kysy lupaa, kietoudut minuun. Kuiskit helliviä, välillä sydäntä viiltäviä sanoja. Työnnän sinut pois.

Tunnen läheisyytesi jo kulman takaa. Tarraudut käteeni ja kysyt lupaa. Laskeudut peiton lailla hartoilleni. Lämpöaalto kulkee lävitseni. Pieni hetki ja ravistelen sinut jälleen läheisyydestäni.

Kumpa uskaltaisinkin antaa sinulle tilaa sisimmässäni. Itkisin pois suuren myökyn sisältäni. Uskaltaisin rakentaa sinulle pienen pesäkolon. Siellä sinä uinuisit hetken tai kaksi, kunnes löytäisin uutta tilaa, tilaa ilonsiiville.

Keskustelu

Pikku veitikat

Sinä veitikoista ihanin. Silmäsi ovat kuin valtamerten syvyys. Täynnä sinisyyttään pursuavia arvoituksia, ylitseläikkyvää iloa. Olemuksesi on suloinen. Hersyvä naurusi tarttuu mieleni helmoihin.

Sinä veitikosta rakkain. Tyyneytesi rauhoittaa. Olet kuin pieni ärjyvä karhunpentu, leikkisä ja pehmoinen. Olemuksesi valoittaa jokaisen.

Voisin ihailla teitä päivästä toiseen, kuunnella teidän hassutuksia. Voisin painia kanssanne kuin karhuemo poikastensa kanssa.

Olen ylpeä tätinne!

Keskustelu

Pilvilinna

Tarraudun tuulessa leijuvan voikukan haituvaan. Kerrostalojen katot muuttuvat pieniksi tulitikkurasioiksi, joiden ympärillä muurahaisten kaltaiset ihmisparvet kuhisevat.

Poutapilven reunalta on kiva katsella maailmaa ja unelmoida.

Hento hyöhenen kaltainen kutittelee nenää. Kuulen naurusi kaikuvan korvissani. Tarraudun käteesi. Nautin hetkestä kanssasi pilvilinnojen pehmeillä kukkuloilla. Kiharaiset hiuksesi kehystävät söpösti, auringossa tummuneita kasvoja.

Suljen silmäni!

Keskustelu

Picture

I dont want that you are just the minute or two of my life.

Dont want that you just the picture in my memory.

I do not want that, you’re just a passion form the past.

I want you to be part of my everyday life. Love, friendship are not only to return moments. Moments of memories that burnes in the fire. It should be this moment now.

You are my daily breath. You are the reason I wake up every day. You are my past, my moment, my future. You are my love, my fried. I love you passionately, my God!

Keskustelu

Isän syli

Olen piirtynyt sinun kämmeniesi hipiään. Olen juova, olen naururyppy sinun silmäkulmissasi. Olen hymykuoppa sinun poskillasi. Ole pilke sinun silmissäsi.

Olen aamunrusko, olen tähdenlento. Olen sinulle ilma jota hengität. Olen sinun silmäteräsi. Olen sinun rakkaasi, sinun tyttäresi.

Kuiskaat korvaani: ”Tule syliini. Anna minun rakastaa sinut eheäksi. En sinua koskaa hylkää. En epäröi pyytää sinua viereeni vielä huomennakin. Rakas, olet minun!”

Kiedon käteni Sinun kaulallesi. Tässä on hyvä olla.

Keskustelu

Turvapaikka

Katselen, kuinka sumu laskeutuu hiljalleen hämyisen suon ylle. Kurkiaura kaiuttaa kimeän kutsuhuutonsa.

Odotan sinun saapuvan. Vatsan pohjassani kutittelee perhosia.

Harsomaiset, kuultavat sumun siivet kietoutuvat nilkkoihini. Niskaani kuumottaa. En henno päätäni nostaa, en tavoittaa sinun polttavaa katsettasi. Polveni pettävät, jalkani eivät tavoita maata.

Tunnen, kuinka käsivartesi kannattelevat minua. Ilta-auringon kajo koskettaa varoen punertuneita poskiani.

Olet minulle kotini. Olet minun Lappini. Olet salainen puutarhani.

Olen hullaantunut rakkaudestani sinuun. Henkäys henkeäsi ja tunnen olevani elossa.

Keskustelu

Kotimaani

Missä on kotini?

Onko se siellä missä ihmiset puhuvat kieltä, jota ymmärrän?

Onko se siellä missä ihonvärit kohtaavat?

Onko se siellä missä tutut polut ohjaavat kulkuani?

Onko se siellä missä maani lippu liehuu?

Onko kotini siellä missä on rauhaa ja hyvä olla?

Mikä on minun kotimaani? Missä on minun kotini?

Näitä usein nuorena mietin. Mietin, kun jätin tutut lapsuudenmaisemat taakseni. Sydämeni itki verta.

Tätä kyselen yhä, kun näen sydämen juuriltaan irti revityn.

Kotini on siellä missä saan rakastaa. Kotini on siellä missä tulen rakastetuksi.

Keskustelu

Valoni

Kurkotan taivaisiin ja nappaan kainalooni upeimman pyrstörähden, Uskallanko silti toivoa.

Tavoittelen aarteita, suljen laatikkooni sateen kaarineen.

Kaipaan valoon, tarraudun auringon polttaviin säteisiin.

Kaipaan iloa, suljen nauravan lapseni syleilyyni.

Ja hetkessä ne kaikki on poissa.

Elämä sinussa sateenkaaren koko värikirjo. Sinussa on toivoa vielä huomisellekin päivälle. Olet valoni, olet lohtuni. Sinä olet koko elämäni, et koskaan katoa!

 

Keskustelu

Koputus

Koputit hiljaa sydämeni ovelle. En tohtinut avata, kurkisti varoen oven raosta.

Tunsin lämpimän henkäyksen käyvän ylitseni. En voinut kääntyä pois, jokin pysäytti minut.

En koskaan voinut kuvitella löytäväni jotain, mitä löysin sinusta. Arvostusta, kunnioitusta, hyväksyntää.

Tässä seison, sydämeni ylitsevuotaa kiitollisuutta.

Keskustelu

Rantahietikko

Kävelen hiekkaisella rannalla. Annan meriveden huuhdella varpaitani. Lämmin tuuli kutittelee poskipäitäni.

Rantakivikko kiiltelee laineiden syleilystä. Kivien leväinen pinta saa askeleeni tuntumaan liukkailta.

Kuulen lokkien kirkuvan.

Ilta-aurinko maalaa aallokon turkoosille verenpunaisia viivojaan.

Hymyilen läpi kyynelten

Keskustelu

Adventure

Love is an adventure they say.

It makes you feel happy but still takes you apart. It is making and still taking.

You don’t have to feel alone they say. You have always somebody with you. Caring and loving. Caring and loving.

For me, yes, love is an adventure. And it’s making me and taking me. But it still hurts sometimes. When you put yourself deep into it.

But all along it’s worth it.

Keskustelu

Ruusupensas

Katselen ruusupensasta, jonka väri houkuttelee, tuoksu viehättää.

Poimin varoen varsia, joissa kukkaset ovat vielä nupullaan. Olen lumoutunut.

Puristan ruusujen okaisia varsia, niiden piikit pureutuvat syvälle sormieni lihaan. Kivunkaan keskellä en osaa hellittää.

Tavoittelen niiden kauneutta, viattomuutta, mutta en tyytynyt katselemaan vain kaukaa.

Kannoit päässäsi kruunua, jonka piikit pureutuivat lihaasi. Haavasi vuotivat verta minun vuokseni, jotta minulla olisi vapaus.

Hellitän puristavaa otettani.

Kannan sisälläni muistoja, jotka vielä arpeutuvat. Annan ne Sinulle hoidettavaksi.

Keskustelu

Rantamaja

Istun ulkona rantamajani sinisellä tuolilla. Tähyilen luodolle. Nostan käteni suojaksi, jotta näkisin paremmin, huokaisen syvään.

Palaan sisälle, tunkkainen sisäilmä ärsyttää tuntojani. Avaan ikkunnan ja annan meri-ilman raikastaa asumustani.

Ilta-auringon kajo viipyilee poskillani. Katselen kuinka laineet liplattavat hiljalleen. Kuuntelen niiden hiljaista laulua.

Hyräilen vanhaa lapsuudesta tuttua sävelmää. Aaltojen voimistuvat pärskeet tarttuvat sävelten kaikuun.

Nousen, nostan ankkurini ja annan tuulen viedä minut rannoille jonne sieluni ikävöi.

Keskustelu

Herran riemuvuosi

Hän kannattelee päänsä päällän kansoja. Hallitukset ja vallat ovat Hänen jalkojensa alla. Hänen olemuksestaan huokuu rauha.

Suuri joukko miehiä ja naisia, tyttöjä ja poikia kiiruhtaa Hänen luokseen. Hän ojetaan kätensä ja siunaa heitä. Hän antaa jokaiselle lahjan, jollaista he eivät koskaan ennen ole nähneet. Vapaus on heidän silmiensä edessä. Hän sulkee heidät syliinsä ja vyöttää heidät.

Mitkään luonnonilmiöt, ei sodat, ei hallituksen aikeet, järisytä heitä. Sinä Korkein olet antanut heille uuden nimen.

Kuninkaan pojiksi ja tyttäriksi teitä on kutsuttaman. Orjuuden aika on ohi. Minä julistan vapautta teidän yllenne.

Ja Hän on pyyhkivä teidän kyyneleenne. Ei kuolemaa ole enää oleva, ei itkua eikä parkua, sillä kaikki entinen on mennyt.

Taivaat repeää, maa vapisee jalkojeni alla, sillä Herran uusi riemuvuosi on alkanut. Uusi aikakausi.

Keskustelu

Morsiamen tanssi

Olet nuori morsian. Valkoinen huntusi liehuu tuulessa kuin kyyhkynen, jonka siivet ovat valmiina lentoon.

Kasvoistasi loistaa kirkkaus. Ihosi hehkuu kuin kuunvalo öisellä taivaalla. Hentoista varttasi koristaa kultaiset käädyt. Olet vyötettynä rakkauteen.

Jalkasi rytmittävät sinut kepeään tanssiin, kutsuen sulhosi maan ääristä viettämään kanssasi hääjuhlaa.

Juhlasali koristeltu juhlavieraita varten. Pöydät notkuvat maan parhaista sadoista, puittesi hedelmistä. Tuore viini on laskettu leileihin.

Odota hetki sinä morsiamista kaunein, sinun päiväsi vielä koittaa.

Keskustelu

Pisamaiset kasvot

Kosketat lapsen pehmoista poskea. Silmäsi tuikkivat tähtien lailla.

Suusi puhuu suloisia sanoja. Suljet pienoisen syleilyysi.

Ajatuksesi vievät sinut valkoisen pirtin portaille. Olet jälleen se tyttönen, jonka pisamaisia kasvoja koristaa ilo. Punaiset hiuksesi leimuavat ilta-auringon kajossa.

Hersyvä naurusi tarttuu pienoisen poskipieliin. Läsnäolosi täyttää sydämet onnentunteesta. Olet korvaamaton!

Keskustelu

Hetki Kirkkauteen

Hetki Kirkkauteen
Kurottaudun koskettamaan sinua.
Katselen sinua kostein silmin.
Auringon säteitä poskellasi.
On kuin eilinen olisi pyyhiytty pois.
On vain tämä hetki.
Suljen sinut rakkauteen.
Elisestä on vain hetki kirkkauteen.

Keskustelu

Muuttolintu

Äänesi kaikuu muuttolinnun tavoin kaukana ulapalta. Olet levittänyt kookkaat siipesi. Niiden kärjet koskettavat eri mantereita.

Kutsuhuuto kiirii korviini. Nostat uljaan pääsi. Katseesi on terävä, silti valpas.

Olet kuin vapaa kuin kotka. Olet vapaa vaikka jalkasi olisi sidottuina, vaikka siipesi olisi haavoitettu.

Olet mahtava soturi. Keräät kansoja siipiesi kätköihin. Olet kuin kilpi, mikä suojaa heikoimpia vihollisen aikeilta.

Katseesi lempeä. Sydämesi on täyttä kultaa.

 Olet vahva kuin leijona, lempeä kuin lammas, vapaa kuin taivaanlintu.

 

Keskustelu

Kukkahattu

Astun puisesta ovesta sisään. Perimmäisen huoneen seinämän hylly notkuu painavien, eri kokoisten kirjainten kokonaisuuksista. Katselen kirjainten loputonta tulvaa jo kellastuneilla sivuilla.

Eteeni soljuu filminauhan tavoin hahmoja, kuin miniatyyrejä. Maisemaa, rakennuksia, kyliä. Jokainen niistä kertoo omaa tarinaansa.

Uppoudun sanojen taitavaan leikittelyyn. Lauseiden rytmi kuljettaa minua tunnemaailmasta toiseen. Pitelen kiinni hameeni helmoista, poskiani kuumottaa.

Katselen sinun tuikkivia silmiäsi. Kuuntelen ääntäsi. Näen nuoren viehättävän tyttösen kukkamekossaan istuvan mökin portailla. Olen lumoutunut. Uskomaton viisaus suloiseen kauneuteen käärittynä. Kosketat sisimpääni pelkällä läsnäolollasi.

Tartut kädestäni kiinni, tuuli on viedä mukanaan hiuksiasi koristavan kukkahatun. Yhdessä kirmaamme uuteen seikkailuun.

Keskustelu

Keväinen tulva

Kristallin kirkas joki virtaa vuolaana. Sen kapean uoman varrelta yhtyy pienoisia puroja kuin helminauhoja. Laineiset aallot välkkyvät kilpaa auringon loisteessa.

Korvia hivelevä sävel kaikuu laineiksi muodostuneista pisaroista. Jokainen pisara hohtaa ainutlaatuisena ja kauniina, kristallin hohteen eri väreissä.

Joki virtaa keskellä isoa kylää. Puhtoisen, tuoreen tuoksuisen joen varrella kasvaa pienoisia puiden taimia, jotka ojentavat hentoisia juuriaan jokea kohden.

Nämä pienoiset puun taimet saavat kaiken ravintonsa elääkseen joella virtaavista pisaroista. Kristallinen valo vahvistaa jokaista ylöspäin suuntaavaa pikkuruista oksaa.

Joki sulautuu kauniiksi harmoniaksi yhdessä juuriaan ojentelevien puun taimien kanssa. Keväinen sade laskeutuu pisaroiden tanssiin, mikä yhtyy upeaksi tulvaksi, puhdistaen koko ympäristön kuonasta, saaden kaiken viheriöimään. On kuin paratiisi olisi laskeutunut maan päälle.

Kylän keskellä joukko rakkauden tuoksuisia käsiä sulkee pienet lapsoset lämpöiseen syleilyynsä. Taivas yhtyy lapsosten hersyvään nauruun.

Keskustelu

Mama Africa

You are but young and a little girl, and still given a great name to hold as your own.

In your embrace you have room for all kinds of people, no matter the size or color.

You were given living emotions and plenty of joy, but also plenty of sorrows. A keen heart to hear the quietest sighs and the unspoken needs.

You seek your way to my lap when loneliness comes knocking. You can open your arms to warm embrace and let a withered souls bask in embers of your heart.

You will have the power to transform emotions. You can see broken hearts mended and you will guide many lost back to our Heavenly Father.

You shall be mother of plenty, just like mother earth, O thou Mama Africa.

Bless be upon you, the mother of mothers.

Keskustelu

Mama Africa

Olet vielä nuori, pieni naisen alku. Sait kantaaksesi suuren nimen. Nimen mikä ei hartioitasi paina. Nimen mikä ei tee päivääsi synkeäksi.

Olet kuin äiti suuren maa, Mama Africa. Syleilyysi mahtuu paljon ihmisiä.

Sait osaksesi tuntea suuria tunteita, ilosta suruun. Sydämesi on äärimmäisen herkkä kuulemaan hiljaisemmankin huokauksen.

Kaivaudut syliin kun yksinäisyys istuu vierelläsi. Avaat kätesi suureen halaukseen ja annat lämpösi hoitaa väsynyttä sielua.

Tulet olemaan suurien tunteiden liikuttaja. Tulet näkemään särkyneiden sydänten eheytyvän. Tulet saattamaan monet eksyneet Luojasi luo. Sinulla tulee olemaan paljon lapsia, niin kuin äiti maalla, oi sinä Mama Africa.

Olet siunattu sinä äitien äiti.

Keskustelu

Riemuhuuto

Ihmisiä erin värisiä, erin kokoisia, istuvat kylki kyljessä. Katselen liikehdintää, pientä palloa, jonka perässä juoksee suuri joukko hikisiä miehiä .

Ilmassa aistii jännitystä. Huutoa, riemua ja pettymyksen kyyneliä, pallo lipuu maaliin. Aikuiset miehet hyppäävät toisensa syleilyyn. Punatakkinen henkilö painautuu polvilleen maahan, tehden ristinmerkkiä rintaansa. Isokokoisen miehen suupielistä kantautuu pettymyksen karjaisu, kyyneleet valuvat valtoimenaan maalatuille poskille.

Areena täyttyy liikehdinnästä, metelistä.

Joukko hiljenee. Pian tunteikas puheensorina kantautuu korviin. Areena tyhjenee.

Mietin hikisiä miehiä toistensa syleilyssä. Mietin pientä palloa, mikä saa niin suuren tunteiden purkauksen aikaiseksi.

Minua ei pienen pallon liikehdintä hetkauta, ei hikiset miehet toisensa syleilyssä. Silti seison kädet taivasta kohden. Huudan täyttä kurkkua. Sydämeni täyttyy tunteista, joita minun on vaikea järjellä ilmaista. Hypin, tanssin. Näen kuinka voitto on saavutettu.

Minulla on paljon suurempi syy heittäytyä maahan, polvistua ja paina pääni kunnioitukseen. Syyt siihen olet Sinä Luojani. Sinä ansaitset kaiken ylistyksen ja tunneryöpyn.

Keskustelu

Pyhän läsnäolo

Heleä, kristallin kirkas ääni kantautuu kuulijoiden korviin. Henkesi yhtyy jokaiseen sävelmään. Taivas laskeutuu sadepisaroiden tavoin, kastellen jokaisen janoisen sielun.

Kiharaiset hiuksesi koristavat enkelin kauniita kasvojasi. Ylistyksen pauhu kirpoaa suustasi hyökyaallon tavoin, puhdistaen, vieden mukanaan kaiken kuonan.

Polvet notkistuvat, sydämiä kosketetaan, kun sinä julistat koko olemuksellasi Jumalan kunniaa. Pyhyys on käsinkosketeltavaa.

Autuaat ovat vanhemmat, jotka edeltä käyden raivaavat tietä pienille sotureille. Soturit kulkiessaan korjaavat satoa Taivaan valtakuntaa.

Keskustelu

Vuosikerranviini

Kirkkaan valkoiset lakanat liehuvat narulla. Puisen tynnyrin laidalta sadevesi tiputtelee pisaroitaan, kuin laskien loputonta aikaa.

Punaposkinen tyttönen seisoo pihan laidalla, tuuli leikittelee hänen ruutumekkonsa leveällä helmalla. Hän on nuori ja kaunis. Punaisia juovia piirtyy tyttösen vaalealle hipiälle. Kesä on juuri kauneimmillaan.

Aurinko maalaa tulenpunaisilla väreillä yön tummuvaa taivasta. Istut kuistin rappusilla. Sydämestäsi kimpoilee kiitollisuuden tunteita.

Olet edelleen kaunis. Silmiesi juonteet kertovat eletyn elämän vaiheista. Käsiesi ryppyinen iho muistuttaa raskaasta työstä.

Olet kuin ruusu, täynnä suloista tuoksua, kuihtuessaankin se säilyttää kauneutensa. Olet kuin viini. Täyteläinen, parhaan vuosikerran punaviini, täynnä kieltä kiehtovia makuja.

Minne kuljetkin, levität ympärillesi sydämiä hellivää tuoksua. Ketä tapaatkin, tarjoa viiniä, mikä virvoittaa janoisten sielua.

Sinulla on tehtävä!

Keskustelu

Savi astia

Ette olekkaan kuulleet tarinaa siitä kuinka synnyin. Siitä kuinka minut taidokkaasti luotiin.

Jo kauan ennen äitini hymykuoppien minut tarkoin mittailtiin ja punnittiin. Jokainen soluni vaalien aseteltiin niille kuuluville paikoille.

Et sinä Luojani nähnyt minua, silmälläni, joilla itse katselen itseäni. Et luonut minulle eri pari jalkoja vain nauraaksesi itsesi kipeäksi. Et asettanut päässäni johtoja ristiin, vain nähdäksesi kuinka vaikeaksi se tulis elämäni tekemään.

Kun Sinä Luojani loit minut rakkaudella, tiesit tarkkaan mitä loit.

Kun aivojeni monimutkaista tiedonkulkua suunnittelit, halusit osoittaa, myös tällaisena voi olla luova ja taidokas.

Vaikka pienenä jo kompuroin jalkoihini. Vaikka numerot sekottuivat päässäni ja kirjaimet pomppivat silmilleni. Sinun silmäsi olivat mieltyneet minuun. Olit puhaltanu Henkesi minuun. Tiesit, että tulen loistamaan kirkkautasi. Tulisin osittamaan sen, että ihmisten silmissä vaillinainen ja puuttellinen voi saavuttaa elämässään enemmän kuin hän johon ihmiset helposti mieltyvät.

Jos sinä, joka luulet jäänneesi jostain vaille tai koet itsesi arvottomaksi. Muista Luojasi on mieltynyt sinuun kateuteen asti.

Keskustelu

Rakkauden siivet

Tiedätkö, kun näin sinut silloin, kun poskillani oli vielä nuoruuden hehkua. Sydämessäni läikähti. Se tunne oli aivan uusi, tuore. Väristys kävi varpaiden päistä hiusrajaan asti.

Katselin olemustasi, kuuntelin äänesi sävyä. Sinussa oli jotain, mikä sai minun korvani kihelmöimään.

Muistan kuinka enkelit kuiskailivat korvaani sulosointuisia sanoja sinusta. Tietoisuus laskettiin sydämeni tasolle. Enkä epäröinyt hetkeäkään rakastua.

Pienoinen kapea polkumme alkoi kulkea samaan suuntaan. Sen varrelta on helppo poimia elämämme eväät, hedelmät jotka edelleenkin ilahduttavat sateisempaakin päiväämme.

Tiedän, eteemme osuneet kuopat ovat saaneet ryppyjä otsaasi, hartiasi kireiksi ja askeleesi hidastumaan.

Silti tiedän rakkaani, sinut on luotu lentämään. Sinut on luotu kulkemaan valaistua tietä, jossa vain taivas on rajana. Sinut on luotu rakastamaan, luottamaan ja kannustamaan lähimmäisiäsi.

Sinä tulet vielä olemaan satojen ja tuhansien esimerkillinen johtaja. Johtaja joka ei johda ankaruudella ja kovuudella, vaan lempeydellä ja Jumalan viisaudella.

Lennä rakkaani, lennä!

 

Keskustelu

Vapaus

Jälleen Sinä kiedot minut anteeksiantamuksen harsoon.

Kahle, jota vuosikymmenten ajan olen pitänyt tiukasti käsissäni, kirpoaa. Vain Sinun sanasi ja voin julistaa vapautta, orjuuden ja kirouksen sijaan.

Armosi valuu kipeisiin haavoihin ja myös minä saan kokea vapauden. Ilon hersyävät kyynelet karkaavat valtoimenaan silmänurkistani.

Anteeksiannon taivaallinen kokemus valtaa koko olemukseni.

Sanasi vapautti minut, mutta myös rakkaan ystäväni.

 

Keskustelu

Tyttö laiturilla

Katselen sinua, niin kuin joskus kauan sitten olen katsellut. Silloin kun lammen lämpöisiin aaltoihin yhdessä kirmailtiin.

Vartesi on sorja, olet kuin gaselli. Sirot jalkasi ovat valmiit pyrähtämään iloiseen juoksuun. Sydämesi on vapaa kuin taivaan lintu. Sinulla ei ole huolta huomisesta, eilisen murheet eivät sinua paina.

Ihosi hehkuu kauniisti auringonsäteiden leikitellessä sen ruskettuneella pinnalla.

Silmäsi säkenöi, niin kuin silloin laiturilla istuessa, kun haaveilit elämäsi onnellisimmista päivistä.

Hiuksesi laskeutuvat hartioillesi kuin metsänpuro, poskillasi luonnonpunaa.

Kielesi kirpoaa puhumaan suloisia, onnentäytteisiä sanoja. Sanoja, jotka ovat olleet lukittuina hämähäkin peittämään häkkiin.

Löysit avaimen. Tiesit kolon johon se kuuluu. Käänsit varoen sen ruostunutta pintaa. Sydämesi oli haljeta jännityksestä. Raotit häkin ovea varoen, annoit pelollesi luvan astua syrjään. Kurkkasit häkin syrjimpään nurkkaan. Sinne, minne olit ahtanut menneisyytesi kipeimmät tunteet. Luulit niiden hukuttavan sinut. Vievän sinut mennessään hetkiin, joita et ollut enää valmis kohtaamaan. Löysitkin vapauden ja anteeksiannon.

Rakkauden lämmin peitto käärii sinut hoitavaan suojeluunsa. Saat kokea olevasi armahdettu. Armon siivet tuudittavat sinut tietoisuuteen, kaikki on Isän hoidossa, olet vapaa

Keskustelu

Superpoika

Puun takaa pilkottaa jotain mikä pian katoaa näkyvistä. Kuulen äänen, mutta ketään ei ole lähimainkaan. Näen vain silmieni edessä sinisenään savuavat vauhtiviivat.

Minun täytyy oikein siristää silmiäni ja painaa pysähdyspainiketta, kelata hiukan taaksepäin jotta näen tarkkaan. Hidastan kuvanauhaa, ja siinähän sinä olet. Edestäni suhahti hirmuisella pyörällään, siniseen viittaan pukeutunut, vaaleahiuksinen poika. Jonka silmissä satelee salamoita.

En ole suloisempaa tapausta nähnyt. Ja kun korviani oikein höristän, kuulen kuinka renkaasi viheltää.

Sillä pyörällä voi lentää vaikka avaruuteen, selität. Kun sen tarakalle nousee ja sarvista nostaa, niin pyörä muuttaa muotoaan. Eikä aikaakaan kun siitä tulee kultainen robotti. Tämä robotti kyydittää sinut sitten moikkaamaan kaikkia avaruusrobotteja.

Sinua voisin katsella ja kuunnella koko päivän, sinä lapsista suloisin.

Keskustelu

Helminauha

Kaulaani koristaa kolme erikokoista helmeä. Yksi niistä on aivan pieni, miltei huomaamaton. Toinen on hiukan suurempi, mutta pieni sekin vielä. Kolmas on näistä kolmesta suurin.

Pienimmän helmen pinta helmeilee sinisen eri sävyissä, sen sisin on täyttä kultaa. Voit jopa nähdä sen pintaa koristavan pienoiset siivet. Tämä helmi on erityisen tärkeä ja arvokas kantajalleen, siksi se on helminauhalla keskimmäisenä, lähellä sydäntä.

Keskimmäinen helmistä on sävyltänsä tummin. Sen pinta leimuaa harmaan eri sävyissä. Tarkemmin katsottuna sen väri muuttuu harmaasta suloisen ja pehmeän vaaleanpunaiseksi. Tämä helmistä viihtyy mieluiten lähellä kantajansa kaulaa vasten.

Isoin helmistä säkenöi auringon kaikissa väreissä. Tämän helmen pinta väreilee. Kun sitä koskettaa, siitä huokuu lämpöä. Tämä helmi aivan kuin kutsuu lähellä olevat luokseen.

Näiden kolmen helmen joukossa kimaltelee vielä neljäs helmi, jonka kantajansa on miltei unohtanut. Se on kooltansa miltei mitätön, mutta arvoltansa yhtä arvokas kuin muutkin helmet. Se on juuri ja juuri silmin havaittavissa. Sen pinta kuultaa taivaankannen eri sävyissä. Se on kuin lasia, yhtä hauras ja läpikuultava. Tämä helmi aivan kuin häviää muiden helmien joukkoon tuossa kauniissa helmien vanassa.

Näitä helmiä minä arvokkaasti kannan ja annan niiden kauneuden säihkyä kaulallani. Yhtäkään helmeä en antaisi pois, en ainuttakaan muistoa niistä. Muistan jokaisen hetken, jolloin olen kaulaani saanut ne koristamaan. Niitä vaalin ja hoidan ylpeydellä.

Keskustelu

Suruaika

Mitä minä suren?

Sitä, etten osannut itkeä ystäväni haudalla?

Sitä, etten osannut enkeli pojalleni kunnon hyvästejä?

Sitä, että yritän olla tarpeeksi vahva, jotta en hajoaisi suruuni?

Suren sitä, että en osaa surra ja sydämeni pakahtuu juuri nyt kaikista niistä tunteista joita en uskalla tuntea juuri silloin kun on sen aika.

Minun on lupa surra. Minulla on suruaika!

Keskustelu

Sydänystävä

Sun olemuksestasi huokuu lämpöä ja rakkautta. Katseesi tunkeutuu jokaisen jääkerrokseni läpi. Silmissäsi hyväksyntää. Jokainen solusikin sinussa viestii, olen ylpeä sinusta ystäväni.

Et hievahda, vaikka suustani satelee ärripurreja. Naurahdat vain, kun nakkelen niskojani. Osaat piikittelyilläsi löytää pisteen, jossa murrun ja sen hetken painolasti vapautuu. Sun hersyvä naurus tarttuu ja tekee päivästäni aurinkoisemman.

Onnellinen hän, joka on saanut sinut sydänystäväkseen.

Keskustelu

Viimeinen matka

Pienen matkaa polkua kävelin kanssasi. Kohdattiin, jaettiin pieni palaa elämää, hippunen ilo ja naurua. Aistit hymynikin läpi kun päiväni oli synkeä, vai paljastiko sen sateinen pilvi pääni päällä.

Matkattiin hetkessä maailman ympäri, enkä hetkeäkään epäröinyt. Pieni plikka Lapista, silmäkulmissa hulluutta ja seikkailunhalua.

Ja lähtisin völjyysi uudelleen, vaan nyt saattelenkin sut matkaan viimeiseen, mutta ylpeydellä sen teen

Keskustelu

Äidin ja isin sydän

Olet kumartuneena pienen lapsen ylle. Risaisista kengistä paistaa tummuneet varpaat. Takkuinen pää painautuu rintaasi vasten. Hänen kätensä ovat kietoutuneet omiisi. Sormiesi päistä tarttuu kultapölyä nukkaisille poskille. Kuiskaat lämpöisiä, lohduttavia sanoja pienoisen korviin.

Lapsen tyhjään katseeseen sataa toivonkipinöitä. Hentoiset kätensä kietoutuvat kaulallesi. Otat hänet syliisi, suutelet häntä hellästi otsalle.

Jälleen yksi pienimmistä on löytänyt tiensä kotiin, rakastavan äidin ja isin hellään suojeluun.

 

Keskustelu

Kolme pilaria

Näen edessäni kolme tukipilaria, jotka kannattellevat valtaisaa rakennelmaa. Jokainen pilari seisoo vahvasti paikallaan, järkkymättä. Ne vahvoja ja jykeviä, silti niin taipuisia ja herkkiä.

Kuinka isoa rakennusta voi rakentaa ainoastaan kolmen tukipilarin varaan ?

Yksi pilareista on asetettu itään, pysäyttämään kylmän hyisevän puhurin aikeet. Toinen pilari on asetettu länteen, toivottamaan tervetulleksii lämpöisen ja hellän tuulen pyörteet. Kolmas, vahvin pilareista on asetettu rakennuksen keskelle. Yhdessä nämä kolme tukipilaria kannattelevat koko rakennusta.

Kauempaa katsottuna nämä kolme pilaria ikään kuin sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi.

Todella erikoinen rakennus, ilman kattoa, ilman seiniä sekä ikkunoita. Silti se tarjoaa suojan, vapauden.

Lämpöisessä, hellässä tuulessa sen vahvat pilarit taipuvat. Näyttäsi siltä kuin rakkennus eläisi, hengittäisi. Kylmän viiman puhaltaessa pilarit seisovat vakaasti paikoillaan. 

Rajun myrskykin riehuessa tämä rakennus loistaa kuin majakka, huokutellen kulkijat turvaan.

 

Keskustelu

Lapin taikaa

Usva laskeutuu sinisen järven pinnalle. Jostain kuuluu pöllön huhuilua. Istun laiturinnokalla, huljuttelen jalkojani hyisessä vedessä. Horisontissa siintää puiden tummia varjoja.

Luoja maalaa paksulla siveltimellä syksyisiä sävyjä tummuvalle taivaalle, vaalean violettia, syvän sinistä, harmaata. Katselen upeaa elävää maalausta, jossa värit ovat löytäneet harmonian.

Jostain kaukaa kylmä tuuli tarttuu pimenevän illan varjoihin, sen kyömyselkäinen Ukko soittaa ihmeellistä sävelmää epävireisellä viulullaan. Liplattavat aallot hiippailevat pitkin järven pintaa.

Saunarakennuksen piipusta tupruttaa mustaa savua, sen tuoksu leijuu ilmassa. Vastaan savun kutsuun ja uhmaan tummien varjojen kisailua. Annan veden viileyden huuhtoa arkiset huoleni mennessään. Koivun kuumat lehdet painautuvat ihooni, nostan jalat ylös ja annan kehoni rentoutua.

Täällä on hyvä olla, täällä sieluni lepää. Painan pääni pehmoiselle tyynylle, annan unen viedä seikkailuihinsa.

Auringon kirkkaat säteet soljuvat ikkunaverhojen lomitse, herättäen vielä väsyneet matkailijan iloisella tanssillaan. Yönvarjot ovat paenneet auringon paljastavia säteitä sammaleisten kivien koloihin sekä naavaisten puiden kätköihin.

Nostan höyryävän kahvikupin huulilleni, katselen ikkunasta kauas horisonttiin. Lapin taika, sen mystisyys koukuttaa ja kiehtoo kulkijaa.

Keskustelu

Elämän kiertokulku

Istut siinä, niin kuin aina istut, käsiisi nojautuneena. Hartiasi ovat jo painautuneet hieman kasaan. Utuiset silmäsi viestivät aavistuksen mennyttä elämää.

Kapeat poskesi punoittavat, ohimoillasi leikittelee valkeita suortuvia.

Kuuntelen puhettasi, sanasi kuljettavat minut lempitarinaani, ”Kulta pieni”, jossa pieni ketunpoikanen kyselee kettuäidiltään: ”rakastatko minua silloinkin kun ei ollakaan täällä näin lähekkäin?”.

”Toivon, että olen rakastettava silloinkin kun olen vanha ja hankala”, huokaat. En tiedä miten sinua lohduttaisin. Kuulen viestin sanojesi takaa, niiden läpi kuultaa menettämisenpelko, tietoisuus elämän raadollisuudesta.

Tahtoisit olla kuin nuorena, olla, mennä ja rakastaa. Unelmoida ja toteuttaa unelmiasi. Nyt vaivoin hengität, odotat vain seuraavaa päivää mikä toistaa eilistä.

”Sellaista on elämänkiertokulku”, kuulen sanovani.

Tahtoisin sinulle vielä sanoa: ”Ole onnellinen siitä mitä olet saavuttanut, iloitsen heistä jotka sinua vielä rakastavat. He kyllä ymmärtävät ja jaksavat rakastaa sinua edelleen, vanhaa miestä. Olet juuri tuollaisena tärkeä ja arvokas. Sinusta huokuu koetun elämän rikkaus. Nauti niistä hetkistä mitkä tekevät sinusta onnellisen.”

Suljen oveni perässäni, saan vaivoin pidäteltyä liikutustani. Annan kylmän viiman piiskata kasvoiltani karkaavia kyyneleitä.

Elämisen tarkoitus: rakastaa ja tulla rakastetuksi elämän joka vaiheilla, vauvasta vaariin.

 

Keskustelu

Kaikella on aikansa

Kyllä kaikella on merkityksensä, ymmärtäisin. On sillä, kun silitän hellästi ryppyisiä käsiäsi. On sillä, kun hymyilen sinun kiukun puuskillesi. On sillä, kun halaan sinua tai sillä kun jätän sinua halaamatta.

Kaikella on tarkoituksensa. Varsinkin sillä, että astuu ovesta sisään, eikä sulje sitä ennen kuin on sen aika.

Keskustelu

Morsiammen tanssi

Kristalliset säteet hohtavat kultaisenaan veden pinnalla. Aallot tanssivat pyörteiden lailla. Jokaisen kylki kimaltelee kuin jalokivi, heijastaen valoa auringon tavoin.

Tanssin rytmi kaikuu kauas ulapalle, kuin jääpuikkojen heleä kilkatus. Tuuli yhtyy rytmiin, sen raikas tuoksu tarttuu pärskeisiin, puhdistaen ilmaa

Näytöstä on kaunista katsella. Sen soinnut vangitsevat kuulijan. Rytmi tarttuu jokaiseen soluun. On kuin valtameri heräisi eloon.

Tätä näytöstä Sinä katselet, kun morsiamesi ylistää Luojaansa.

Keskustelu

Elämisen kirjo

Niin, kuinka sen kertoisin ja järjestykseen laittaisin?

Jo yhdeltä aukemalta löytyy tarinaa ja jutun juurta jos jonninmoista. Samalle sivulle on saatu mahtumaan tunnemaailma sateenkaaren väreistä tuhkan harmaaseen.

Lukuja on useita, sivujakin on sen sata jo ensimmäisessä osiossa.

Kuinka sen parhaiten kertoisin? En tiedä.

Ei auta, jos saappaani jalkoihisi asetat. Ei menneillä jäljillä kukaan enää voi astella. Ei  tunnelmaa tavoittaa.

 

Korvasi väsyvät kuulemasta, mielesi herpantuu jo alkusanoista.

 

Mitäs jos vain vietetään hetki ja kuunnellaan sydämen sykettä, tunnetta, jonka voi tavoittaa vain olemalla läsnä. Siinä yhtyvät tulevat ja menneet, eikä sanoilla ole enää merkitystä. Siinä hetkessä tavoitetaan elämisen koko kirjo, kun ollaan läsnä hetkessä.

Keskustelu

Ylimmän suojelu

Kuule kuinka kerron sinulle ihmeellisen tarinan.

Eräänä hetkenä ajasta, taisi olla puolta vaille kuukkelin kutsun, paljon jälkeen västäräkin laulannan, kuulin kuinka nimeäni huudeltiin. Ei se ollut mikään tavallinen ääni, ei kenenkään jonka tunnen. Silti voisin tunnistaa äänen kiven heiton päästä, voisin tunnistaa korvat ja silmät ummistettuina.

Vaistomaisesti tartuin lähimpään oksaan, jonka käteeni sain. Ei siksi, että olisin peljänny. En siksi, että olisin etsinyt turvaa. Tarrauduin siis oksaan. Molemmin käsin rutistin niin lujaa, että rystyset hohtivat kalpeana. Ja samalla hyräilin lapsuudestani tuttua sävelmää kumeiden rummutusten lyödessä tahtia. Sydämeni tanssi rummun tahdissa.

Kuulin kuinka nimeni kaikui pilvien toisella puolen. Suljin silmäni ja annoin sykkeen johdattaa minua sinne minne sieluni kaipasi. Tunsin kuinka lehdet kutittelivat poskillani. Tunsin kuinka tuuli kannatteli minua. Pilvien hentoiset helmat lepattivat tuulen hyväilyssä. Katselin alas pilviharson lomasta, ihmisasumukset muuttuivat pieniksi kuin muurahaisarmeija. Edessä näkyi vain utua, utua, utua…

Kaukaa ja pian lähempää helisi pienen lapsen iloinen nauru. En tiedä kauanko olin siinä torkkunut. Luulin vain hetkiseksi sulkeneeni silmäni. Oksa johon olin tarrautunut oli köysitikkaiden alin poikkipuu. Olin leijunut sen varassa toisiin sfääreihin, pilvien toiselle puolen.

Ja siinä sinä seisoit, uljaana kuin soturi, suloisena kuin enkeli. Auringon säteet säihkyivät ruskealla hipiälläsi. Vartesi oli sorja kuin gasellin. Kiharaiset hiuksesi kehystivät komeaa ulkonäköäsi. Tummat silmäsi kertoivat minulle sanoittamattomia tarinoita. Tiesin kyllä kuka olet.

Tartuit käteeni. ”Tule, annas kun näytän sinulle missä on papa.” ”Tiedätkö, papa on kertonut kaiken sinusta. Tiedän mitä teit pienenä ja mitä olet tehnyt nyt. Hän on kertonut paljon siskoistani ja ihanasta isästäni. ”Poskesi hehkuivat innostuksesta.

Juoksit suoraan avonaisten käsien syleilyyn. Olit kuin pikku poika rakastavan isän hellässä huomassa. ” Tiedätkö mitä äiti kulta, täällä minun on hyvä olla. ” ”Älä itke enää, sillä papa pitää minusta huolen. Lupaathan!”

Tunsin kuinka joku kosketti minua. Papa veti minut aivan lähelleen, hän kietoi vahvat käsivartensa ympärilleni.

Tunsin sydämesi sykkeen. ”Olet minulle rakas”, kuiskasit korvaani. ”Minä pidän lapsestasi huolen. Hän minulle yhtä rakas kuin sinulle.”

Suljen silmäni ja huokaisen, tunnen kuinka leijailen unen ja valveen rajamailla. Kuulen edelleen pienen pojan hersyvän naurun korvissani. Tiedän, sinun on hyvä olla Isän hellässä suojelussa.

 

Keskustelu

Taitajan synty

Seppä takoi rautaista tahkoa tulisilla hiilillä, yön synkän taivaan alla. Sudet ulvoivat kaipuutaan läheisellä kukkullalla.

Vaatturi viimeisteli työtään otsalampun valossa. Hän kirjaili kuvioita kultaisiin kirjaimiin. Hiiret kipittivät huoneen poikki etsien yöpalaa.

Puuseppä oli kiireinen. Hän työsti taitavasti vaaleasyistä puuta, josta hän vuolsi upeaa leposijaa.

Sinä yönä työläiset olivat työn touhussa. Kaikki valmistautuivat hetkeen, jolloin sinä syntyisit. He odottivat aikaa, jolloin saavat toivottaa sinut tervetulleeksi.

Ja kun sinä synnyit, taivaankansi repeytyi kahtia. Tumman repeämän raosta tähdet heittelivät yllesi hienon hienoja tähtikuvioita. Aurinko laski säteitään vaalealle hipiällesi. Kuu leikitteli hiuksillasi. Sateenkaari kastoi varpaasi upeaan värimereen. Kun sinä synnyit, koko taivaankansi toivotti sinut tervetulleeksi.

Sait syntymälahjaksi taidon luoda käsilläsi. Sait syntymälahjaksi sisukkuutta, herkkyyttä, suloisuutta ja kauneutta.

Sinua on ilo kuunnella ja katsella. Olet aivan erityinen, minun ystäväni.

 

Keskustelu

Elämänlanka

Olen tallettanut kuvasi sinusta kovalevyyn, jonka olen tunkenut laatikon perimmäseen nurkkaan. Siellä se on säilössä, turvassa.

Tänään sieluni sai jälleen kolauksen, riipaisi oikein pohjamutia myöten, ravisutti.

Seurasin liikehdintää, kuuntelin sireeneiden soittoa. Oli miehiä, naisia punaisissa. Oli autoa erin kokoista. Väkivalloin aukaistu huoneiston ovi, kertoi todellisesta hädästä, käytävällä sahanpuruja, oven pielissä verta.

Näkemäni muistutti siitä, kuinka elämänlanka voikaan olla hauras.

Vanhus joka kylmettyneillä, haurailla käsillään hamuaa turvaa, mutta turhaan. Apu tuli liian myöhään. Vastasyntynyt, jonka ensiparkaisun hädin tuskin kuulee, pian jo makaa äitinsä rinnalla elottomana.

Puristan kättäni rintaa vasten, ei jäänyt sinusta nuttua, ei töppöstä. Taidan kaivaa kuvasi lokeroista.

Jossain sireenit jälleen soi.

Keskustelu

Metsien kuningas

Astelet kepein askelin sammalmättäisessä metsikössä. Naavaiset puut ojentavat kohteliaasti oksiaan, antaen sinulle tilaa.

Eteesi avautuu polku, jonka varrella metsän pienet tirriäset vipeltävät kiireen vilkkaa. Polkuasi ohjaavat kiven kaltaiset köriläät, mitkä ovat asettuneet vartioimaan kulkuasi.

Olemuksesi on hauras, tarunomainen, silti jykevä. Olet metsien kuningas. Hiuksesi loimuavat taivaankannen väreissä.

Liikeesi on äänetöntä, askeleesi miltei olematonta. Ylittäessäsi valtoimenaan kuohuavaa jokea, muutut kuin yhdeksi niiden sinisenään pauhaavista aallokoista.

Ojennat kätesi minua kohden, katseemme ei enää kohtaa.

Jään rannalle katselemaan, kuinka tulilintu ojentaa upeat siipensä. Olet valmis lentoon.

Keskustelu

Rakastettava minä

Löysin sinusta vanhan kuvan, jäin hetkiksi sitä katselemaan. Häivähdys sinusta palautui mieleeni.
Kuitenkaan en edes muista hetkeä, en aikaa, jolloin vedit viimeisen henkäyksesi. En löydä kuolinilmoitusta, en muistokirjoitusta, aivan kuin olisit pyyhkiytynyt muistoistani pois.
Katselen sinua, hymyilet, kasvosi säteilevät. Olet kaunis ja onnellinen.
Katsahdan peiliin, josta tuijottavat lasittuneet silmät kurttuisilla kulmillaan. Väsähtäneet hiukset valuvat kuluneina poskipäitäni myöten. Ihoni juonteen korostuvat loisteputken valossa.
En halua edes tervehtiä sinua!

Milloin minusta tuli kuollut minä?
Kaivan peilikaapista esiin jokaisen putelin ja purnukan. Jynssään ja hankaan, kuorin sinut esiin vaikka taistellen. Annan tekohengitystä, hakkaan rintaasi vasten. Huudan koko olemuksellani, ”Herää, herää, hengitä!” Ravistelen elotonta minua, ravistelen ja huudan. Periksi en tuu antamaan.
Kuulen kuinka henkesi pihisee, kasvoillesi palautuu väriä. Tartun sinuun, hukutan sinut syleilyyni.
”Tervetuloa takaisin rakastettava minä!”

Keskustelu

Pesäkolo

Kosketus ja hipaisu, aivan kuin pienoinen potku. Olet herännyt minussa jälleen eloon, niin kuin heräät aina aika ajoittain.

Muistot sinusta ja elämästäsi rakentavat sinut minuun aina vain uudelleen ja uudelleen. Ehkäpä sittenkin minä saisin pitää sinut, ehkäpä sittenkin olisit vain minun.

Käteni hakeutuu vaistomaisesti tutulle kummulle, jota ei enää ole. Sinun pesäkolosi ulkopuolelle on jäänyt vain arpi, muisto ajasta, jolloin sain tuntea liikkeesi. Sain tuntea kasvusi.

Muisto, jonka todellisuus samalla hellii ja raastaa sisimpääni. Muisto elämästä ja kuolemasta, ennen kaikkea muisto sinusta, rakkaimmastani.

Annan pienten potkujen kutkutella pesäkoloasi. Annan muistoille tilaa. Annan sinulle hetken, jota kukaan muu ei voi kokea eikä ymmärtää. Olet ainaisesti minun rakas poikani.

Keskustelu

Punainen tomaatti

”Äiti, tunteeko suru kipua, onko sillä mustat aurinkolasit?”

”Äiti, miks taivas on synkkä vaikka aurinko paistaa?”

”Äiti, onko rakkaus punainen ku tomaatti, tuntuuko se hyvälle?”

”Äiti, olenko minä näkymätön?”

”Äiti, en ymmärrä miks ihmiset huutelee minulle outoja juttu. Sattuuko niihin, kun ne katsoo mua, niiden kasvot vääntyy oudoiks?”

”Äiti ook sä mulle vihainen, kun musta tuli kampurajalkainen punapää, enkä osaa edes laskea?”

”Äiti, miks sä oot niin kaukana, vaikka ootkin ihan vieressä?”

”Äiti?”

Keskustelu

Ansa

Tänään sinä saastainen sait minut lankeamaan ansaasi, ehkä jo aamusta aloit virittelemään sitä. Yritit jo varhain kuiskutella puristavista vaatteista sekä jenkkikahvoista.

Muistutit jo eilen illalla, kuinka masennus on saanut senttejä kasvamaan vyötärölle, takamuskin höllyy kävellessä.

Tänään sitten, vaikka aamu alkoikin hyvin ja pukeuduin mielestäni kurvejani hemmotellen enkä rankaissut itseäni boyfriend farkuilla, sinä olit suunnitellut iskuja arimpaan oikein kahdelta suunnalta.

Nämä iskut olivat puhetta korviini; ”Sinä et kelpaa, olet ruma ja lihava.”

Mutta minäpä, tunteistani huolimatta, tiedän; olen rakastettu, kaunis, olen kuninkaan tytär, etkä sinä saastainen paskiainen voi horjuttaa asemaani jäätävillä ”totuuksillasi”. Olet valehtelija, olet kiero, olet itse pahuus. Väisty tieltäni, sillä minä tiedä, kuka olen.

Keskustelu

Pyöräretki

Muistan, kuinka saattelit koulusta kotiin, ajeltiin pyörällä. Tunsin ylpeyttä, vapautta. Hiukseni hulmusivat tuulessa. Elämä oli huoletonta.

Muistan, kuinka juoksit minua vastaan, kun palasin reissuiltani kotiin. Olin rakastettu, ihailtu.

Muistan, kuinka itkin olkapäätäsi vasten elämän kurjuutta. Tiesin, että ymmärrät, miltä satuttavat potkut ja lyönnit tuntuvat. Tiesit, miten ikävät sanat pureutuvat sieluun.

Kävelin kanssasi usein metsäpolkuja pitkin. Huokailin iltaisin korvaasi unelmiani. Kerroin sydämeni kutitteluista. Olit minulle koko elämäni.

Aika kului, minä kasvoin ja sydämeni kasvoi ulos siitä luottamuksesta, jota sinua kohtaan olin kokenut.

Elämä jatkoi kulkuaan, mutta siellä sinä edelleen minua odotit: työpaikan pihalla, kadun kulmassa, iltaisin sänkyni vierellä. Odotit, että kertoisin sydämeni huokailuja, jakaisin unelmiani. Ikävöit nauruani, ikävöit kyyneliin asti minun läsnäoloani. Olit vierelläni, mutta minä en ollut läsnä.

Tiesin, että olet siinä, mutta jokin esti minua lähestymästä sinua, esti jakamasta sydäntäni sinulle, aikaani ja elämääni.

Tässä me nyt taas ollaan, parhaimmat ystävykset. Matkalla töihin, bussipysäkillä, tartun sinua kädestä kiinni, nojaan olkapäähäsi ja kerron sydämeni huokailuja sinulle. Kerron, kuinka ikävä minulla on ollut sinua.

Aamuisin pyydän sinut kahvipöytään juttelemaan. Parhaimmat hetket kanssasi ovat kuitenkin bussimatkat, jolloin ollaan vain me kaksistaan, sinä ja minä.

Keskustelu

Tyhjä hauta

Sydämeni tunsi suurta tuskaa, en voinut uskoa näkemääni. Tiesin paikan entuudestaan, olin omin silmin nähnyt.

Juoksin, juoksin, kunnes henkeni salpaantui. Huusin sinua jo kaukaa. Tiesin, sinuun voi luottaa. Heittäydyin eteesi, sain henkäistyä huulieni välistä: ”Hän on poissa.” Huusin: ”Hän on poissa, kuulitko?” ”Häntä ei enää ole.”

Tartuin kädestäsi. Lähdimme yhdessä, sinä ja minä sekä hän, joka on Hänelle kaikkein rakkain.

”Näetkös nyt?”En voinut pidätellä enää kyyneleitäni, mitkä vuolaana valuivat poskilleni. Itkuni lomasta näin vain tyhjyyttään ammottavan aukon. ”Sinä olet poissa”, sain vaivoin kuiskattua. ”Sinä olet poissa.”

Tunsin lempeän tuulenvireen, kuin joku olisi tullut viereeni. Katsoin Sinua. Rakastava katseesi tunkeutui sisimpääni asti. Kutsuit nimeäni. ”Tässä olen, tässä olen”, sanoit.

Näin kätesi, näin kylkesi, en voinut enää epäillä.

Sinä olet ylösnousemus ja elämä!

Keskustelu

Armahdettu

Minä syntinen piehtaroin, kärsin, kidun, sirottelen tuhkaa päälleni. En saa rauhaa omilta demoneiltani, mitkä vainoavat minua yötä päivää.

Luen syntisen rukouksen, paastoan, mutta en pääse irti tästä haisevasta lihastani.

Minä sätin, ruoskin, syyllistän lähimmäistäni. Jokainen vieras vastaantulija on syyllinen minun rikkomuksiini.

”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät”, kuulen Sinun sanovan.

Maa tärisee, taivas pimenee ja vavahtaa. Esirippu repeytyy.

Nostan katseeni, näen Sinun rakastavan katseesi. Lihasi on raadeltu, roikut ristillä verta vuotavana, ei ole ihmisen muoto sinulla.

”Se on täytetty”, pääsi painautuu rintaasi vasten, annat henkesi.

”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät”, kuulen yhä nämä sanat korvissani.

”Anna minulle anteeksi”, kuiskaan. Polvistun eteesi, kyneleet karkaavat poskilleni. Tunnen vapauden ja anteeksiannon virtaavan lävitseni. Olen armahdettu.

Keskustelu

Isänsä tyttö

Hänen vaalealla ihollaan kimaltelee tähtipölyä. Nukkainen poskensa hehkuu punaisenaan.

Hänen ruusuisten huuliensa välistä kaikuu kirkkaita, puhtaita säveliä, kuin enkelten kuoro laulaisi.

Hänen silmänsä säihkyvät, hiuksiaan koristaa kukkaseppeleet. Hän on kuin toisesta ulottuvuudesta.

Hänessä yhdistyy taivaallinen herkkyys sekä sotilaallinen vahvuus.

Kuninkaan tytär, on hänen nimensä, kuninkaallista sukua, Isänsä tyttö.

Keskustelu

Kuninkaan katse

Hän oli syntynyt kuninkaalliseen sukuun. Kaikki suvun loputtomat rikkaudet oli oleva hänen perintönään. Hänen isänsä oli kaikkien maiden valtias, kuningas.

Joka aamu hänen palvelijansa pukivat hänet loisteliaasti, suitsuttivat hipiälleen ihania tuoksuja, kultahippuja ja kantoivat hänen eteensä upeita asusteita. Hän tiesi olevansa kaunis, ainutlaatuinen.

Kun hän asteli isänsä salissa, palvelijat kumartuivat hänen eteensä, laulaen kunniaa. Tytär tiesi, että sama valta kuin hänen isällään oli, olisi myös hänellä. Kunnia ja loisto seuraisivat hänen elämäänsä.

Kuninkaan hovin laitamilla kulki kylän Narri, joka oli äärimmäisen kateellinen kuninkaan tyttärestä. Narrin oli määrä huvittaa kylän asukkaita, ja ainoana palkkana hänellä oli vitseistään hersyvät ivalliset naurut sekä pienet roposet, joskus jopa puiset napit, joita hänen kuulijakuntansa väheksyen heitteli hänen eteensä.

Narri oli katkera ja kateellinen kuninkaan tyttären asemasta. Niinpä eräänä kauniina aamuna, kun kuninkaan tytär saapui palvelijoineen torille ihastelemaan värikkäitä tuoksuvia kukkia, Narri parveili aivan lähituntumassa. Sillä oli suunnitelma.

Haaveena Narrilla olisi päästä tyttären asemaan, vaikkakin tiesi, ettei siitä asemasta kukaan muu pääsisi nauttimaan. Niinpä Narri oli kehitellyt taikahuivin, jonka avulla saisi sokaistua kuninkaan tyttären näkemästä, kuka hän oli kuninkaan perillisenä. Näin Narri saisi vapauden itselleen.

Narri oli pukeutunut yhdeksi torin myyjistä ja sai houkuteltua saattueen myyntipöytänsä luokse. Narri esitteli kuninkaan tyttärelle upeita huiveja ja tuoksuja. Ovelasti se sai pujotettua näkymättömän kirotun huivin tyttären silmien eteen. Kukaan ei tulisi sitä näkemään, ei edes tytär itse. Se vain estäisi tytärtä näkemästä asemaansa isänsä edessä.

Kun tytär palvelijoineen palasi takaisin kuninkaan linnaan, kaiken piti olla niin kuin ennenkin. Aamut ja päivät kulkivat samaa rataa. Kuitenkin jotain oli muuttunut. Kuninkaan tyttärestä oli tullut onneton. Vaikka aamuisin palvelijat tulivat ja pukivat hänet upeisiin vaatteisiin sekä ylistivät hänen kauneuttaan. Vaikka joka päivä tytär pääsi isänsä valtaistuimen eteen ja sai nähdä isänsä ihailevan katseen, silti jotain puuttui. Nimittäin tämä Narrin kirottu huivi esti tytärtä näkemästä hänen asemaansa isänsä edessä, asemaansa kuninkaan tyttärenä. Kaiken ihailun sijaan hän vain kuuli vihamielisiä sanoja, ankaria katseita. Kaikki tämä näivetti tyttären olemusta. Hänestä tuli surullinen ja onneton.

Mikään ei ollut muuttanut kuningasta näkemästä tytärtään kauniina ja rakastettavana. Narrin asettama taikahuivi oli sokaissut tyttären silmät kokemasta kaiken sen. Onneksi kuningas oli kuullut jostain Narrin suunnitelmat. Hän määräsi palvelijat vangitsemaan sen ja käski Narria poistamaan kirouksen tyttären yltä. Ja aivan kuin salaman iskusta tyttären silmät kirkastuivat. Hän kohtasi isänsä ihailevan ja rakkaudentäyteisen katseen. Hän kuuli sulosointuisia sanoja, kun isä kertoi sydämensä tuntemuksia tyttärelleen.

Kun kuningas näki, kuinka tyttären olemus muuttui ja kirkastui, hän tiesi saaneensa tyttärensä takaisin. Kuningas riemastui ja pyysi hovinsa palvelijoita järjestämään juhlat, jonne hän kutsui koko kylän asukkaat. Narri teljettiin vankilaan ikiajoiksi.

Ilo ja vapaus olivat palautuneet jälleen kuninkaan palatsiin.

 

Keskustelu

Kuninkaan tytär

Hän astuu lavalle varmoin askelin, hänen siroa, hentoista gasellimaista vartaloaan peittää kauniisti laskeutuva turkoosin värinen puku, se saa hänen silmänsä säihkymään valtameren kuohujen tavoin. Pellavaiset hiuksensa laskeutuvat kauniisti olkapäille korostaen vaaleaa hipiää.

Salin käytävillä pienoiset jalat tahdittaa lasten äänekästä joukkoa.

Hän nostaa kätensä merkiksi, kohottaa kaihoisaa katsettaan korkeuksiin, silmät sulkeutuvat. Enkelimäinen vahva ja varma naisääni kantautuu kuulijoiden korviin, sielua kosketetaan, kyynel karkaa silmäkulmasta. Hiljaisuus laskeutuu kunnioituksen omaisesti saliin, päät painautuvat rukoukseen.

Kun katselen hänen siinä laulaessaan, näkökenttäni sokaistuu, laulajan olemus kirkastuu. Valkoinen kultaisenaan hohtava kirkas puku loistaa kilpaa hänen pellavaisten suortuvien kanssa. Hänen päätään koristaa kaunis kristallinen seppele, jalat tuskin koskettavat lattiaa. Olen lumoutunut, kuuntelen ihastellen kuinka hän sopertelee taivaallisen sointuisilla kielillä, hänestä huokuu lepoa ja rakkautta.

Hiljaisuuden rikkoo pienen pojan ihastunut ääni: ”Äiti, minä näen enkelin!” Ja enkelihän sinä miltei olet, taivaallista kuningaskuntaa, kuninkaan tytär.

Keskustelu

Kun olen vanha

Kun minä olen vanha, suothan minulle sen, että värjään hiukseni pinkeiksi. Annathan minun pukea ylleni liehuhameen sekä laittaa päähäni lierihatun.

Kun minä olen vanhan, ethän hermostu minuun kun höpöttelen omiani, kielillä, joita kukaan muu ei ymmärrä.

Kun minä olen vanha, annathan minun tanssahdella ympäriinsä kuin keijukainen.

Kun minä olen vanha, älä sisusta minun huonettani tylsäksi ja steriiliksi, vaan ripusta kattoon prinsessaharsoja, maalaa seinille värikkäitä perhosia ja laita ovenpieliin kirkkaita helmiä.

Kun minä ole vanha, höpsö ja tuittupää, lupaathan, ettet hylkää minua, vaan rakastat minua ja uskallat olla minusta vielä silloinkin ylpeä.

Keskustelu

Voittaja

Se hymyilee sinulle joka kerran, kun päätäsi käännät samaan suuntaan. Se etsii katsekontaktia, etsiytyy lähemmäksi sinua, se saa sinussa aikaan yhtä aikaa hämmennystä ja sielun kutinaa.

Se seisoo aivan vierelläsi, ei kosketa muuta kuin sisimpääsi. Et tiedä, saako se aikaan mukavuutta vai inhottavaa syyhyä, mitä on vaikea edes raapimalla saada pois.

Mitä kauemmin kissahiirileikki jatkuu, sitä syvemmälle se sieluusi painautuu, jos vain annat sille luvan.

Joku kaunis päivä, kun olet vähemmän valppaana, se ottaa esiin terävät kyntensä ja hampaansa, tunkeutuu syvälle lihaasi ja raatelee sinut riekaleiksi.

Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä väistyä ja puolustautua.

Pian se on vain varjo, mikä kiertää sinun ympärilläsi, yrittäen napata sinun huomiosi. Älä anna periksi, älä luovuta, se on vain lihanhimo, jonka tahtoa sinä voit vastustaa pukeutumalla taivaalliseen.

Älä anna periksi, pian se on nujerettu ja sinä olet voittaja.

Keskustelu

Luonnonlapsi

Sinä päivänä satoi vettä kaatamalla, räystäät ja joenuomat tulvivat yli äyräiden. Pellot ja maapalstat olivat liejun sekä mudan peitossa, lehmät ammuivat navetoissaan ja hevoset painautuivat pilttuissaan toisiansa vasten.

Silloin satoi vettä yötä päivää, ei ollut hetken taukoa.

Sinä yönä ukkonen tahditti sadepisaroita korvia halkovilla rummutuksillaan ja kirkkaat valojuovat repäisivät taivaat kahtia. Mutta kun sinä synnyit, taivas hiljeni. Sinun hymysi valaisi koko synkän tienoon, hiuksissasi keimaili riikinkukon höyheniä, purppuraisenaan kiiltäviä turkoosin värisiä höyheniä.

Sinä yönä, kun sinä synnyit, galaksit poikkesivat akseliltaan, taivaankannen peitti kirkas lentotähtien kilpajuoksu, revontulten tanssinäytös toivotti sinut tervetulleeksi.

Ja niin ihmeellinen sinä olet edelleen. Pellavaiset hiuksesi koristavat päätäsi kuin kruunu. Mielikuvituksesi värittää upeita kertomuksia riikinkukoista ja fantastisista tulinnuista.

Et väsy ihailemasta avaruuden syvyyttä, et luonnon ihmeitä. Olet viisas ja älykäs, ihana luonnonlapsi.

Keskustelu

Sydänystävä

Näin sinut kävelevän päättäväisin askelin pitkin kadun vartta, pyysin kyytiin, kieltäydyit, mutta samassa istuuduitkin vierelleni. Hymyilit vaivaantunutta hymyä, mutta kuitenkin hymyilit, hyvä alku se sekin, ajattelin.

Olin nähnyt sinut jo aiemmin, jokin sinussa minua liikutti, tunsin sanomattoman yhteyden. Tuo tunne antoi minulle päättäväisyyttä rakentaa siltaa meidän välillemme. En tiedä, mikä minut sai jatkamaan, vaikka näin, kuinka suljit ensin sydämesi oven edestäni, jokinmoinen hulluus kait.

Talvi vaihtui kevääksi, kevät kesäksi, kesä syksyksi. Ensi oli odotusta, sitten tuli yhteisiä vaunutteluja, vauvan hoitoa, kahvitteluja. Kaikki nämä hetket hioivat meidän luonnetta ja särmää, alkoi olla helppo hengittää.

Kahvittelut muuttuivat hetkiksi, joissa naurettiin ja itkettiin, sydän löysi sydämen luo.

Ihailen sinussa taitoa olla jämäkkä, mutta silti herkkä. Sinussa on yllätyksellisesti tulisuutta kaiken suloisuuden keskellä. Laulusi on ihanaa, sen puhtaus tunkee sieluun asti. Olet sanomattakin kaunis, pohjoisen vaalea soturinna.

Olet sydänystäväni. Vaikka välimatkaa olis matka tai kaks, yhteys meidän välillämme ei katoa.

Keskustelu

Syntymämerkki

Kun sinä synnyit,  sinut merkittiin.

Sait hipiääsi suudelman enkelin, muiston hetkestä kultaisen.

Huolella sinua luotiin, tarkoin mittailtiin; ripaus hymyä, ripaus päättäväisyyttä ja temperamenttia. Ruusuiset huulet sinulle anettiin, joiden lomasta kerrot tarinoitasi suloisia.

Ei sinussa ole virheen virhettä, vaikka vanhempiasi joskus koettelet. Olet spesiaali, ainutlaatuinen, niin kuin meistä jokainen. 

Samoin luotiin veljesi nuo, kaksin kappalein Luoja teille heitä soi. Muistoksi hetkestä tuosta sai äitisi merkin hipiäänsä. Ei ole enkelin suudelma ei, mutta ylpeydellä äitisi sitä kantaa, niin kuin jokaista muistoa, minkä elämä meille vastaan antaa.

Meidät on kaikki merkitty Luojamme hipiään.

Keskustelu

Venäläinen sairaala

Täällä minä makaan ja taon nappeja.

Katselen viereistä seinää ja vinossa olevaa kirjahyllyä, ihmettelen hetkestä toiseen, kuka nuo pirun kirjat tänne on raahannu. 

Huudan ja räyhään kurkkuni kipeeksi, mutta eihän tässä sairaalassa edes hoitajia työskentele.

Takoa täytyy sormet vereslihalle, koska jotenkinhan tämä eläminen täällä täytyy maksaa.

Mun ajatukset laukkaa vaan ja kulkee samaa rataa.

Moskovassa, venäläisessä sairaalassa minua hoidetaan, mutta en tiedä, saavatko minua enää koskaan kuntoon.

Tylsintä tässä taitaa olla se, että minä tiedän makaavani omassa sängyssä, oman kirjahyllyni vieressä sillä välin, kun muut ahertavat työpajallaan pitkää päivää.

Venäläinen sairaala, oi venäläinen sairaala, minkä teit.

Keskustelu

Ripaus pippuria

Oletko nähnyt, kuinka hänen silmänsä loistavat, kun hän puhuu kielillä, joita vain harva ymmärtää?

Oletko nähnyt, kuinka hän hymyilee? Oletko kuullut, miten hän laulaa, kuinka hänen naurunsa raikaa?

Oletko nähnyt hänen kämmeniensä uurteet, jalkapohjien kaaret?

Hänen tuoksunsa, hänen olemuksensa huumaa minut.

Hänen suloisuutensa väreilee sisimpääni.

Sinussa on ripaus pippuria, loraus hunajaa ja annos tulisuutta.

Kuiskaan korvaasi: ”Rakastan sinua!”

Keskustelu

Kallioni

Miten sinä minua liikutat? Kuinka sen sanoin kertoisin, kuinka ymmärrettävästi ilmaisin.

Vaikka kuinka olen rikki ja sirpaleina, ja juuri silloin, kun en mielestäni ansaitse sinun läsnöoloasi, sinä liikutat minua ja liikut minussa.

Et ainostaan ilmaise itseäsi minulle valonväreilynä, revontulten loimuina. Et ainoastaan kuiski sisimpääni helliviä sanoja. Et ainostaan kosketa sisimpääni, Sinä järisytät elämäni jokaista osa-aluetta.

Liikut kuin tuulispää ja viet pois kaiken kuonan. Pyyhkäiset yli kuin hyökyaalto ja huuhdot kaiken itsekkyyden. Olet kuin jättiläinen, joka siirtää tieltäni jokaisen kallion ja kivenlohkareen.

Olet kuin lohikäärme, minun puolustajani, raatelet viholliseni. Olet kuin syvänmeren kala, minun valoni, valaiset pimeydessä.

Asetat enkelin vartioimaan porttiani.

Minä huonoista huonoin saan kokea ansaitsematonta läsnäoloasi, Pyhän liikehdintää, juuri tällaisena epätäydellisenä.

Keskustelu

Kylänraitti

Muistatko, kun me pyöräiltiin kylänraitilla, pulahdettiin jokeen kuumana kesäpäivänä, kikateltiin ja kuiskuteltiin pojista.

Kerrottiin kauhutarinoita ja pelättiin jokaista rasahdusta, kun hämärtävän illan varjot laskeutuivat metsän uumeniin, ne varjot liikkuivat joka askeleella, niin kuin meidän mielikuvituskin.

Muistan lastenleirit ja pitemmät bussimatkat, kun minä kannoin sulle laukussani varasukkia. Elämä oli huoletonta ja kivaa, mitä nyt joskus kilpailtiin samojen poikien huomiosta, taisin kyllä jäädä kakkoseksi sun säihkysilmille. Oltiin nuoria, kauniita ja viattomia.

Meidän elämä oli huoletonta, ajattelisin. Siinä,missä muut pörräs kulmilla, me haaveiltiin lähetystyöstä ja itkettiin, kuinka nälkäiset pikkulapset joutuvat yksin pärjäämään pahassa maailmassa ilman vanhempia. Sinne maailman ääriin meidänkin polkumme vielä joskus johtaa, uskottiin.

Meni lapsuus ja meni nuoruus. Katseltiin vierestä, kun muut nuoret löysivät ihastuksensa, menivät naimisiin ja perustivat perheen. Itkettiin yhdessä yksinäisyyttä ja kumppanin kaipuuta, vaikka jossain sielun sopukoissa tiedettiin, että meidän polkumme on erilainen. Meillä oli kutsu, mikä huusi täyttymystä, se kaiversi sielussa ja sydämessä. Meidät oli tarkoitettu elämään yksin, näin uskoin.

Usko, seurakunta ja samanlaiset elämänhaaveet yhdistivät meidät tiiviisti yhteen. Välillä meidän polkumme haarautui erilleen, mutta ystävyys säilyi kaikesta huolimatta. Muistan hetkiä, kun istuit pianon ääressä, kiittelit yksin tyhjässä salissa, enkelikuoro lauloi kanssasi, siinä oli jotain Pyhää.

Sitten tapahtui jotain, me löysimme molemmat elämämme rakkauden. Minulle tuli lapsia. Elämään tuli joku, joka vei tilaa sinulta. Osattiin kait haaveilla vielä yhteisestä ajasta, mutta elämä jatkui toisenlaisena. Kunnes ymmärsin, jotain kuitenkin särkyi, särkyi yhteiset haaveet, hävis yhteiset tunnelmalliset teehetket, tuli syvä uoma sinun ja minun väliin. Se sai aikaan itkua ja surua. Menetimme jotain todella arvokasta, menetimme yhteyden, väliimme tuli jotain sanomatonta, hiljaisuus. Sinua oli kuitenkin vaikea korvata.

Tässä nyt olen. Elämä jatkuu, olet jälleen yksin, kun rakkaasi jätti tämän tomumajan. Minulla on jo kaksi lasta. Olemme toki lähentyneet, etsineet sydänten yhteyttä ja antaneet anteeksi. Mutta minulla on silti ikävä sinua. Rakastan sinua, niin kuin silloin rakastin. Ikävöin hersyvää nauruasi, hölmöä huumorintajuasi. Ikävöin sinua ystäväni!

Keskustelu

Isin pikku prinsessa

Näin sinut pysäkillä, käsi tiukasti isäsi kädessä, silmäsi tuikkivat onnesta, ”onnellinen isin prinsessa” ajattelin.

Seisot yksin, en löydä katsettasi. Pääsi on hunnutettu, kasvoistasi huokuu päättäväisyys, itsevarmuus, olet kaunis ja ylväs.

Istun viereesi bussipenkille, katseesi harhailee, hartiasi ovat painuneet kumaraan, kasvoissasi kenties surunuurteita.

Mietin, miksi isin prinsessasta täytyy kasvaa pelokas, epävarma nainen, jolla ei ole miesten silmissä arvoa? En ymmärrä, miksi miehet häpeilemättömästi alentavat mitä kauneimman, hauraimman ihmisolennon? Milloin he antavat oman aarteensa susien syötäväksi? Miksi sinulla on oikeus halveksia jonkun toisen omaa, jonkun toisen prinsessaa?

Saatko sinä koskaan kokea olevasi isin kallein ja kaunein aarre?

Haluaisin sulkea sinut suojeluuni, pelastaa sinut kaikelta pahalta, joka tahtoo riistää sinun identiteettisi olla prinsessa, arvokas nainen!

Keskustelu

Väsynyt sielu

Olen väsynyt. En jaksa olla se, joka taaimmasen penkin viimeisessä nurkassa piilottelee näivettynyttä olemustaan.

Olen väsynyt, olen väsynyt kuulemasta: ”kyllä se siitä helppottaa, koita vaan jaksaa.”

Olen väsynyt olemasta väsynyt ja itkuinen.

Olen väsynyt olemasta väsynyt ja voimaton. Inhoan halventavia katseita ja silmiä, joiden takana näkyy ajatus: ”voi raukkaa!”

Lakkaan olla olemasta toisenlainen kuin olen. Lakkaan ponnistelemisen, pakomomaisen tarpeen hymyillä, kun sielu käpristyy ja pienenee.

En jaksa, älä anna mulle muuta kuin läheisyytesi silloinkin, kun mulla ei oo muuta sanottavaa kuin; olen väsynyt.

Keskustelu

Keskeneräinen

Katselet takanasi palavaa siltaa, kyyneleet karkaavat poskillesi, sielusi vapisee.

Olitko se sinä, joka suljit heidät elämästäsi pois, vai pitikö sen sittenkin käydä niin.

Suljet oven perästäsi kiinni, raskaan ja ruosteisen. Seisot yksin verannalla, kylmä viima piiskoo jäisiä sanojaan yllesi. Katselet järkähtämättä eteenpäin, askeleesi vievät sinua kapeaa polkua, edessäsi on suuri tuntematon.

Suljen sinut syliini, tunnen kaipuun kaihoisan.

Tiedän palaneita siltoja, suljettuja ovia takanasi, joita tahtomattakin olet joutunut kohtaamaan.

Tiedän sinnikkyytesi, seisot tuiskussa ja viimassa, kunnes polvesi pettävät.

Sydämesi on taottu raudasta, mutta sen sisältö on täyttä kultaa. Täydellistä meistä ei saa, vaikka elämä hioo meistä särmää.

Keskeneräinen, kunnes matka saavuttaa päämääränsä.

Jaksa vielä hetken, malta vielä tovi. Tätä siltaa sinun ei tarvitse polttaa, näitä ovia sinun ei tarvitse sulkea. On kuin veitsi sivaltaisi sisimpään.

Jaksa vielä hetki, sinun päiväsi vielä koittaa, päivä, jolloin keskeneräinenkin saa loistaa.

Keskustelu

Ikijää

Se alkoi aivan minun teinivuosina, oli eräs henkilö, jonka seurassa minun oli vaikea olla. Meidän välillämme kipinöi ja säkenöi, enkä voinut sietää hänen läsnäoloaan, menin täysin lukkoon hänen seurassaan.

Jollain tavalla ihannoin häntä, hänellä oli sellaisia ominaisuuksia, joita kadehdin; hyvä esiintymistaito, kaunis, valovoimainen, hyvät puheenlahjat, uskomattomat johtamistaidot, hyvin karismaattinen. Olin hänelle kateellinen kaikista niistä ominaisuuksista, joita olisin itsekin halunnut omistaa.

Tämä kitka aiheutti minussa kadehdintaa jopa katkeruutta useiksi, useiksi vuoksi. Ajattelin, että näin tämä tulee aina olemaan. Koin, että itselläni ei ole minkäänlaisia työkaluja, mahdollisuuksia muuttaa suhtautumistani häneen.

Tämä sisäinen vihanpito, hiljaisuus jatkui nuoruusvuosista aivan aikuisiälle asti. Toki koin, että meidän täytyy yrittää tulla toimeen keskenämme, vaikka ystäviä meistä tuskin tulisikaan.

Jossain sisimmässäni koin, että tämä kitka meidän välillämme sitoo ainakin minua itseäni pääsemästä eteenpäin jollain tasolla. En ymmärtänyt, kuinka paljon se vie elämästäni energiaa.

Kunnes näin hänestä unia ja erilaisia mielikuvia, näin asiat toisin silmin. Tämän myötä tunsin häntä kohtaan lämpöä ja rakkautta, tämä oli täysin uutta näiden vuosien aikana. Koin tarvetta jakaa kokemaani tunnetilaa sekä unia hänelle, se oli sisäinen tarve ja pakote. Tämä prosessi alkoi muokkaamaan minun sisimpääni ja aloin nähdä tämän henkilön paljon inhimillisempänä.

Pikkuhiljaa koin, että omalaatuinen yhteydenpito alkoi sulattamaan ikijäätä väliltämme, vihanpidon ja katkeruuden sijaan aloin siunata häntä. Kunnes huomasin, että emme vain moikkaa toisiamme naamakirjassa, vaan jaamme toisillemme elämän vaikeimpia asioita, koin meidän viha-rakkaussuhteemme muuttuneen ystävyydeksi. Se päivä, kun tämä tietoisuus iskostui sydämen tasolle, oli kuin ikijää olisi sulanut sydämestäni.

Ymmärsin, kuinka paljon negatiiviset ajatukset ovat sitoneet minua. Ymmärsin, kuinka paljon kahden ihmisen välinen hiljaisuus ja anteeksiantamattomuus voi sitoa koko lähiyhteisöä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä kääntää sydämen suuntaa. Koskaan ei ole liian myöhäistä antaa ja pyytää anteeksi, ei vain sanoin, vaan myös sydämen tasolla. Koen kuitenkin, että mitään ei kannata runnoa väkisin, vaan kun olet valmis, niin Jumala kyllä muokkaa molempien/ kaikkien osapuolien sydämen maaperää.

Siunaavin ajatuksin ystävälleni!

Keskustelu

Uusi alku

Tänään yllätyin ja sydämessäni läikähti. Katselin sinua ohimennen, käännyin katsomaan uudemman kerran. Luulin nähneeni itseni, mutta näytit jotenkin oudolta, sillä hahmo, jonka peilistä näin, hymyili minulle takaisin.

Piti oikein pysähtyä, jäin hetkeksi peilailemaan, pelkäsin jo, että katoat näkyvistä.

Huokaisen helpotuksesta, pelikuvani ei ole enää rikki. Katselen ylöspäin, tiedän, kuka sen teki ehjäksi. Ei siihen auttanut laastari, ei puhallus, ei taikatemppu, siihen auttoi sylillinen rakkautta, rakkaus ja armollisuus itseäni kohtaan.

Nautin tästä hetkestä, sillä tiedän, matka kohti eheämpää minää on vasta alussa.

Keskustelu

Lapsi kadun varrella

Tiedätkö sen tunteen, kun sisäinen vauva aikuisen kropassa  huutaa; ” ruoki mua!”?

Se tunne on lamaannuttava, pelottava.

Tunnen avuttomuutta. Olen puolustuskyvytön, sanaton.

Olen kuin pikku lintu, joka suu ammollaan odottaa ruokkijaa.

Olen hyljännyt itseni, tunkenut itseni pieneen roskapussiin ja heittänyt itseni tunkiolle. Siellä minä huudan alastonna, likaisena ja nälkäisenä. Kukaan ei tule, kukaan ei pelasta, kukaan ei kuule, vaikka minä kuinka huudan.

Olen se pieni likainen lapsi kadun varrella, jolla on risaiset ja haisevat ryysyt yllään, kasvoillaan tyhjä katse.

Olen se levoton lapsi torin liepeillä, joka kerjää syötävää.

Olen se onneton rääpäle, joka etsii roskalavalta pahvilaatikkoa yösijakseen.

Olen hyljännyt itseni, polkenut itseni maahan, enkä jaksa enää kerjätä, en anoa, en pyytää apua.

Minulla on loputon nälkä ja jano. Minulla on loputon läheisyyden kaipuu.

Minulla on ikävä sinua, aikuinen minä. Minne olet hyljännyt minut?

Keskustelu

En pyydä kuuta taivaalta

En odota, että rakastat minut eheäksi, ei tästä majasta eheämpää saa.

En odota, että sanasi minut parantaa, ei löydy kieltä minun sieluni sitä ymmärtää.

En odota, että kosketuksesi saisi minun haavani ehtymään.

En odota, että katseesi saisi minut lumoutumaan.

Ole läsnä, niin kuin olisit läsnä itsellesi. Ole minulle rehellinen, niin kuin olisit itsellesi rehellinen. Rakasta minua sellaisena kuin olen, ei sellaisena kuin toivoisit minun olevan. Seiso vierelläni silloinkin, kun Pohjoisen kylmä tuuli puhaltaa poskilleni. Seiso vierelläni silloinkin, kun muut ovat jo lähteneet.

Kävele kanssani kappaleen matkaa tai kaksi, voit olla ihan hiljaa, sanomatta sanaakaan, kunhan olet läsnä.

Muuta en pyydä!

 

Keskustelu

Rikkoutunut peili

Se tapahtui eräänä vähemmän kauniina päivänä. Heräsin aamulla liian aikaisin, nuosin kait väärää puolta sänkyä ylös. Join aamukahvini, söin aamupalani, harjasin normaalin tapaan hampaani. Katselin itseäni samasta peilistä, josta olen itseäni ihaillut kaikkina muinakin aamuina, mutta nyt kuvastimeni oli mennyt rikki.

Sinä aamuna näin heijastuksena väsyneen, vähemmän viehättävän, oudosti virnistävän naishenkilön, jonka pää tuntui olevan täynnä ihmeellisiä ajatuksia. Näin, kuinka nuo painavat ja ilmaa harovat, harmaan synkeät sanat pursusivat tuon kummajaisen korvista.

En ole tunnistanut itseäni enää tuon aamun jälkeen. Tuntuu kuin jokainen peili, jokainen kuvastin olisi ihmeellisellä tavalla mennyt rikki.

Tuo outo kummajainen, joka jollain muotoa muistuttaa minua, seuraa minua kuin varjo, synkistäen jokaisen päiväni, tehden harmaasta entistäkin harmaamman.

Olen mennyt rikki, olen väsynyt, olen puolustuskyvytön, ei vain kuoreni minusta ole viallinen, vaan sen sisältö minkä tulisi olla uniikki, ainutlaatuinen, kultaakin arvokkaampi, on nyt vioittunut.

Huokaisen syvään, lämpöiset kyyneleet karkaavat punaisille poskilleni. Riko minut viimeistä myöten, jospa tuskan alta kasvaakin jotain uutta, mikä saa kuvastimeni jälleen hehkumaan, jotta voisin nähdä itseni taas kauniina ja olla jälleen ylpeä itsestäni.

Keskustelu

Sinä, joka jouduit luopumaan

Sinä, joka kannoit pientä elämää, muttet koskaan ehtinyt antaa lapsellesi nimeä…

Sinä, joka synnytit lapsen, jonka sydän ei jaksanut pitää yllä elämää…

Sinä, joka kovien vuotojen ja kipujen jälkeen jouduit huuhtomaan pienen elämän alkusi alas vessanpöntöstä…

Sinä joka jouduit luopumaan lapsestasi aivan liian aikaisin…

Sinä joka hylkäsit lapsesi…

Sinä, jonka maailman kauneimpaa lastasi muut vieroksuivat…

Sinä, joka synnytit lapsen, joka kuoli aivan liian pian syntymän jälkeen…

Sinä, joka kannoit vain haavetta ja unelmaa omasta lapsesta..

Sinä… olet yhtä arvokas. Sinulla on täysi oikeus ylläpitää muistoa, kantaa surua ja elää elämääsi lapsesi kanssa, jota ei enää ole!

Keskustelu

Syntymätön Sinä

Sinä joka synnyit, muttet koskaan ehtinyt saada nimeä…

Sinä, jonka sydän ei jaksanut pitää yllä elämää…

Sinä, joka tapettiin jo äitisi kohdussa…

Sinä, joka silvottiin heti syntymäsi jälkeen…

Sinä, joka äitisi kovien vuotojen ja kipujen jälkeen huuhtouduit alas vessanpöntöstä…

Sinä, jota muut vieroksuivat…

Sinä, joka kuolit liian pian syntymäsi jälkeen…

Sinä, joka olit vain haaveena vanhempiesi unelmissa…

Sinä… olet arvokas. Sinä olet ansainnut arvostuksen ja muiston siitä, että olet Sinä!

Keskustelu

Kylmä Pohojolantuuli

Hän katsoi jäätävän sinisillä silmillään minua syvälle silmiini, tunsin, kuinka sieluni liikahti.

Pitkät valkoisen harmaat hiuksensa tanssivat ympärilläni pohjoisen tuulen soittaessaan hyistä säveltään.

Hengitykseni jäätyi.

Katselin, kuinka käteni piirsivät kuvioita ilmaan revontulten laukatessa pääni yläpuolella. Jalkani kirmasivat sammalmättäissä, kutittaen mukavasti paljaita varpaitani. Minun ei ollut kylmä.

Silmäni säihkyivät tähtien tuikkeessa, poskeni hehkuivat punaisenaan, huuleni lomasta kaikui kaunis kutsuhuuto.

Sydämeni lauloi. Lauloi joiun lailla kauhoisasti rakkaudestani Pohjoiseen, sinne, missä kotini on, jonne sydämeni edelleen kaipaa.

Jossain virvatulet leimuaa.

Keskustelu

Siskoni Meripihka

Merivesi huuhtoo kolhiintunutta rasiaa rantahietikkossa, aallot paiskaavat sen kauemaksi vesirajasta.

Rasian kannen pienoisesta raosta auringon säteet kimaltelevat kirkkaasti, kuin helminauha meren aallokossa.

Punahiuksinen tyttö poimii kätösiinsä rasian kätköistä mitä kauneimman korun. Koru hehkuu kauniina auringon eri väreissä. Lähempää katsoessa huomaa, kuinka jokainen auringon hehkuinen helmi on hiottu ainutlaatuisesti, yksilöllisesti. Jokaisen helmen sisältä löytyy jotain ihmeellistä.

Katsos nämä helmet ovat meripihkaa, joiden sisään on sulautunut pala merenkätköistä. Ne ovat kukin osa historiaa, jokaisella helmellä oma tarina kerrottavanaan, jokainen hiotunut raivoisan ja lempeän aallokon syövereissä.

Myös sinä siskoni olet kuin meripihkan arvokas helmi. Olet hioutunut elämän aallokoissa, sisälläsi kannat mitä kauneita tarinaa, minkä Luojasi on sinulle antanut. Olet ihmeellinen!

Keskustelu

Tallin joulu

Hän laski syliinsä pienoisen mitä kauneimman, punaisilla poskillaan hetken viipyvä hymyn kare hentoinen sulatti sydämet.

Siihen unohtui matkan tuoma uupumus, kipu ja huoli, kuin eilistä ei enää olis. Lapsen suloinen ääntely ja pehmyt nukkainen iho, sai äidin kasvot hehkumaan.

Tallin lämmin henkäys, heinien tuore tuoksu toivotti uuden tulokkaan tervetulleeksi.

Kaksi vanhempaa siinä, sydän täynnä onnea. He kyllä tiesivät keneen rakastuivat; muille hän oli kuningas, vapahtaja, heille hän oli mitä rakkain oma lapsi.

Tähdetkin loistivat kilpaa sinä yönä, enkelit lauloivat: Hoosiannaa!

Minun sydämeni on täynnä kiitollisuutta, vapahtajani on syntynyt!

 

 

Keskustelu

Hoitotädin kultainen sydän

Silmät kosteana istun tyhjän bussin penkillä, sydän täynnä kiitollisuutta.

Kun katselen maailmaa pienen ruskea silmäisen tinttarani silmin, niin ymmärrän; olet minulle syli, olet minulle lohtu, olet minulle kuri. Olet minulle varaäiti, varaisä, olet minun elämääni miltei puolet arkisesta päivästä.

Näin aikuisena ymmärrän sen, etten voi kylliksi kiittää. Et ole ainoastaan lapseni hoitaja, vaan jaat kanssani hetken aamusta, hetken iltapäivästä. Koskaan et näytä kiireiseltä, et tympäätyneeltä. Jaksat kuunnella päivän touhujen ja mölyjen jälkeen minunkin sydämeni huokailuja.

Sinulla on uskomattoman suuri ja rakastava sydän. Sinulla jos kellä on paljon lapsia jotka välittää sinusta, joille olet äidittömän ja isättömän  hetken päivästä se joka antaa aikaa ja huomiota.

Kiitos! Aikasi ja panostuksesi on kultaakin arvokkaampaa!

Keskustelu

Rakas päiväkirja

Teen varaslähdön Uuden Vuoden lupauksille päivää ja kuukautta aiemmin!

Lupaan olla itelleni armollisempi. Lupaan rakastaa itteeni enemmän, tehä sellasia asioita, joista nautin.

Kun katselen itseäni pelistä, lupaan nähdä kauneuteni, en sisääni piirrettyjä mörköjä itsestäni.

Lupaan aloittaa päiväni sillä, että rakastan ensin itseäni.

Lupaan pitää itsestäni huolta, enkä anna ulkonäköni repsahtaa.

Lupaan hemmotella itseäni.

Rakas päiväkirja, kyllä on kiva olla aikuinen nainen!

Keskustelu

Enkelten siipien tuoksu

Hän pukee sen joka aamu yllensä. Kampaa laineiset suortuvansa. Sipaisee poskilleen hitusen kirkkautta, hänen vaalea hipiänsä hehkuu entisestään, poskillansa luonnolista punaa.

Hän sivelee huulilleen kiiltoa. Pujottaa kultaiset korunsa kaulalleen, hohtavat riipukset korviisa.

Hänen silmänsä säkenöi tähtihippuja, suunsa puhuu tulisia kieliä.

Häntä ei kukaan väsy katselemasta, ei ihailemasta hänen taivaallista kauneuttaan.

Hetken ja vielä tovi kuluu hänen siinä jutellessaan, kertoilessaan sydämensä huokailuja Rakkaimalleen. Hänelle joka vyöttää kirkkauteen sekä taivaalliseen palvelukseen.

Hänen siitä noustessaan jäljelle jää vain kaunis ja tuore tuoksu, enkelten siipien tuoksua.

 

 

 

Keskustelu

Kuun matka

Kuka laittoi valot päälle keskellä yötä? Nyt se tulvii sisään ikkunan raoista, oven alta ja saa minut levottomaksi.

Yksi pienimmistä kipuaa yöllä syliini, vanhempi juoksee hyyssikässä alituiseen ja minun on nälkä.

Ymmärrätkö Ukko hyvä Hopeinen, että ei sinun kannata jättää yövaloja päälle, olet liian suuri, valosi liian kirkas meidän Kuuhullujen se ymmärtää.

Sulkisitko nyt valosi, sillä meidän olisi aika nukkua, ymmärrätkös Ukko Hopeinen, ettei työssäkäyvän ole hyvä kukkua.

Keskustelu

Elinkautisvanki

Se huutaa mun pääni sisällä:”Päästä musta irti, päästä mut meneen!”

Se hakkaa kylmillä kourillaan kalloni seinämiin. Riuhtoo ja riehuu, sen sielu riutuu.

Ruokin sitä kylmän sellini sisään. Pidin sitä vankinani.

Ei rumasta kaunista saa, ei vaikka sitä kuinka kaunista maalaa. Ei mädän lihan hajua kukkaistuoksullakaan saa peittymään.

”Jos mä jäänkin yksin?” ”Jos en ookkaan mitään ilman sua?”

Olet mun varjo, olet kuin haamu mun perässäni, minussa.

Sä maalaat mut mustaks, teet mun elämästäni harmaan, olen kävelevä kuolema.

Päästän sut irti, päästän sut vapaaks. Oksennat sut ulos.

En suostu enää olemaan sun hengityskoneesi, en tekoelimesi, en sijaisäitisi, en kasvattajasi.

En suostu olemaan sinulle se mitä itsessäsi eniten inhosit. Sanoudun tästä vuokrasopimuksesta irti. Saat itse kärsiä oman elinkautisesi, omassa kropassasi, omien demoniesi kanssa. 

Anna mun mennä!

Näätkö nyt? Olen kaunis, olen upea, olen ylväs nainen!

 

Keskustelu

Hassut lähetit

Pieniä monenkirjavia hahmoja kipittää kiireen vilkkaa, kapeaa, ylöspäin kulkevaa polkua pitkin. He kantavat selässään kokoonsa nähden huomattavasti suurempaa, painavaa kantamusta.

Osa kompuroi matkalla, ahtaus saa heidät panikoimaan, tuuppimaan heikoimpia. Kesken polun vastaan tulee silta, kulkijoista kukaan ei osaa arvella, että pitkän sillan päässä tulee vastaan korkea paksu muuri.

Sillan alla on kasa voivottelevia, kiukkusia hassuja hahmoja, kantamukset ja niiden sisältö on hujan hajan sähisevien putkistojen päällä.

Osa hämmentyneistä monenkirjavista hahmoista lähtee kuljettamaan lähimpänä löytyvää reppua putkistoja pitkin.

Toisaalla, kauempana polusta, laahustaa hitaanlaisesti, unisia tumman siniseen pukeutuneita hahmoja. He kantavat päänsä päällä pienen pientä rasiaa, sekin tuntuu olevan liikaa näille otuksille.

Reitti, jota pitkin he kulkevat, on huomattavasti leveämpi ja tasaisempi, silti matkan teko on hyyvin hidasta. Uskoisin, nämä lähetit saisivat kuljetuksensa perille mikäli kiirehtisivät hiukan, mutta ei. Heidän hitauden vuoksi osa läheteistä ei pääse perille koskaan.

Nämä kahdentyyppiset oudot matkaajat tuntuvat työskentelevän erään punahiuksisen henkilön päässä. On ihme, mikäli mikään heistä koskaan saavuttaa päämääräänsä. Tai mikäli saavuttaa, kuljetuksen sisältö tai osoite on sekoittunut matkan varrella.

 

 

Keskustelu

Lumihiutalepallo

Katselen lumoutuneena hiljalleen leijuvia kimaltelevia lumihiutaleita. Maisema peittyy valkoiseen harsoon. Voisin tuijottaa esitystä päivästä toiseen.

Pitelen varoen haurasta kauneutta käsissäni. Ravistelen sitä, jotta lumiset hiutaleet pääsevät jälleen vapaaksi ja laskeutuvat usvaisesti pohjalle. Etsin katseellani tuttuja rakennuksia, tuttuja hahmoja.

Kuulen äänesi kantautuvan jostain. Otteeni herpoaa, lasinen pallo tipahtaa pöydälle. Hiuksen hienosta säröstä luminen kauneus karkaa olemattomiin.

Pallon pohjalta paljastuu jotain, mikä on kauan ollut kadoksissa, sen talon rauniot, jonka reunamilla joskus olen seissyt. Nyt näen selkeämmin kuin koskaan ennen, nyt ymmärrän paremmin sydämeni kieltä.

Olen suojellut lapsuuteni muistoja, peitellyt niitä kimaltavaan lumiharsoon. Minulla ei ole ollut kykyä nähdä, mitä kaikkea harso kätkee alleen, kunnes ravistelit minut eloon valveunesta.

Ojennan hauraan lasisen palloni sinulle, Korkeimmalle. Pyydän, täytä se uusilla muistoilla, joita voin vanhempana ihaillen katsella.

Keskustelu

Kuninkaallinen sota-asu

Katselen eteeni asetellun puvuston sekä asustuksen kokoa ja määrää. Ihmettelen, kuinka kukaan voi tuollaiseen koskaan pukeutua, siihenhän hukkuu pieni ihminen, tukahtuu sen painon alle.

Luokseni tulee palvelija, joka kehottaa kokeilemaan pukua ylleni.

Asetan vyötäisilleni kimaltelevan leveän vyön. Nostan pronssilangasta kuvioidun kaavun ylleni.

Tyynyn päällä on kultainen kenkäpari, jaloilleni juuri sopivat.

Palvelija auttaa minua asettamaan käteeni kauneimman esineen, mitä koskaan olen nähnyt. Sen pinta on kuvioitu timanttisilla koukeroilla, se loistaa teräksenhohtoisesti, sen takana on kädensija, se näyttää antavan minulle suojaa.

Palvelija hakee vielä uskomattoman hienon päähineen, jonka luulen kuuluvan jollekin kuninkaalliselle ja pudottaa sen varovasti päähäni. Toiseen käteeni hän ojentaa kaksiteräisen hohdokkaan miekan.

Kummastelen pukua, hämmästelen sen kauneutta, sen jykevyyttä.

Luulin sen kuuluvan jollekulle toiselle, mutta huomaan, se on kuin tehty minua varten.

Luulin tukehtuvani sen painon alla, mutta tunnen, tämä minun on kevyt kantaa.

Polvistun palvelijani eteen, sydämeni on pakahtua kiitollisuudesta.

Saan vielä ohjeistuksen, kuinka pukuani käytetään ja kuinka sitä huolletaan. Asuni sisäpuolella lukee koodi: Ef 6:13-18.

Keskustelu

Sotilaallista kauneutta

Hänen kuninkaallinen katseensa on mieltynyt sinuun. Sinun kauneutesi häikäisee läsnäolijat, Hänen kirkkautensa loistaa sinusta.

Sinun tuoksusi valtaa tienoon, olet täynnä mirhamia, suitsukkeita ja kultaa.

Hän on kiintynyt sinuun.

Olet hänen tyttärensä, hänen silmäteränsä.

Kenties sinut on valmisteltu juuri tätä aikakautta varten.

Sinä Jumalan soturinna!

Keskustelu

Kämmeniesi uurteet

Seison montun pohjalla, sen reunamat ovat liian jyrkkiä ja korkeita minun ylittää. Jyrkänteen reunamissa näkyy koloja, kuin kaiverruksia, niitä pitkin on vaikeaa nousta, antavat periksi joka liikahduksella.

”Katsohan vähän kauempaa”, kuuluu lempeän vakuuttava ääni. Leijun jossain sfääreissä, minut vedetään etäälle. Monttu muuttaa muotoaan, sen ääriviivat selkiytyy.

”Katsohan tarkkaan!”, ”Monttu, jolla seisot, on kämmeneni uurteita. Nimesi on piirtynyt kämmeneni hipiään, siitä uurteet. Uurteiden reunamille on tallentunut kaikki sinun itkusi, ilosi ja elämäsi vaiheet.” ”Sinä luulet romahtaneesi kuilun pohjalle, oletkin romahtanut minun kämmenelleni, tämän syvemmälle et pääse. Tässä sinun on hyvä olla, olet turvassa, sinut on nähty.”

Keskustelu

Surunsiivet

Mitä tapahtuu surulle?

Se käärii minut lämpimään harmaaseen peittoonsa. Kuiskii korvaani unentuoksuisia sanoja. Kertoo taivaasta, kertoo Isän sylistä. Se kertoo, sinun on hyvä olla.

Minulla on Suru-niminen ystävä, jolla on siivet.

Keskustelu

Ärjyvä karhu

Tummat, lähes mustat, hiukset laskeutuvat raskaina yli hänen olkapäiden. Tummien silmien tuike lävistää sieluni jokaisen kerroksen.

Hän on pukeutunut mustaan. ”Musta on surun väriä”, hän tokaisee ykskantaan, tutkien kuulijansa reaktiota.

Näen ohimoillaan harmaita, jääräpäisen jäykkiä ja hieman kihartuvia suortuvia. Paksut ja tuuheat hiukset ovat menettäneet terävyytensä, päälaelta näen jo irvistävän kalpeuden.

Voisit yhtä hyvin antaa harmaasi komistaa karua jo pehmennyttä olemustasi, kaljukin tekisi sinulle vain oikeutta.

Tahdot olla kuin nuorena, peittää haavoittuvan sielusi mustaan, piilotella hiustesi taa.

Olet ärjyvä karhu, valmiina puolustautumaan. Minulle olet pehmoinen nalle, minun oma velikultani.

Keskustelu

Superveljekset

Varjojen Superveljeksii, tai näin täti arvelee, että ootte ihmepakkauksii.

On suppusuita ja nöpöneniä. On pikku varpaita, ja sormia, joskus vielä laskeskelen niitä.

Hyminää ja ähinää, tätillä on hirmu täpinää.

No mistä se tietää? No siitähän sen tietää, ettei täti pysy kuosissaan enää.

Ei ole moista ennen nähty ei, rakkauspakkauksia kaksin kappalein. Kyllä siinä koko suku on niin ylpeetä ja vähän polleetakin että.

Niin ruusunuppusen veljethän ne sitten syntyi. Nyt juhlitaan ja iloitaan monen verroin.

Keskustelu

Pelokas varjo

Hän kyyhöttää siinä käytävällä pelokas ilme kasvoillaan. Hänen koko olemuksensa on hauras, valmis hajoamaan pienimmästäkin kosketuksesta. Raasu, ajattelen.

Näen hänet uudelleen. Hän seisoo ison pihan reunamilla, yksinään.

Päivät toistavat itseään, sama kuvio toistuu, näen saman pelokkaan hahmon käpertyneenä itseensä. En saa häneen otetta, en katsekontaktia, aivan kuin minua ei olisikaan.

Hän on vielä lapsi, identiteettiään etsimässä. Hänen persoonansa on riippuvainen toisten ihmisten hyväksynnästä, siitä, kuinka muut ottavat hänet joukkoon.

Harvoin näen hänen hymyilevän, kyyneleet karkaavat kalpealle poskelleen.

Tahtoisin sulkea hänet syliini. Tahtoisin kuiskia hänen korvaansa hyväksyviä sanoja. Tahtoisin rakastaa hänet ehjäksi.

Suljen silmäni, tunnen, kuinka menneisyyden varjo kuristaa kaulaani, en henkeä saa. Tunnen ihollani harpin iskut, tunnen potkut, lyönnit. Kuulen sydäntäni raastavien sanojen voiman. Minä olen se pelokas lapsi koulun käytävillä. Minä olen se yksinäinen hahmo koulun pihalla.

Halaan pientä minua ja yritän valaa sinuun uskoa; kaikki kääntyy vielä onneksesi. Yritä kestää, yritä jaksaa. Olet rakas, vaikka sinusta ei siltä tunnu.

Keskustelu

Arjen helminauha

Sinä ihmisistä kaunein, kasvoit ja kehityit sisälläni.

En hetkeäkään epäröinyt, annoin sinulle luvan, annoin sinulle majan.

Sinä lapsosista ihanin, suloisin. En saanut aistia tuoksuasi, en nähdä kehitystäsi.

Minä muutuin, jätit jälkesi tähän tomumajaan, niitä ylpeänä kannan, niin kuin kannoin sinua silloin. On arvet arvokkaat minussa, muistoja kuin helminauha.

Olet minun!

Keskustelu

Gramofoni

Kuulen epävireisen virren soivan jossain. Jään kuuntelemaan. Sointu on jo hieman rahisevaa, jopa rasittava.

Laitan kuulokkeet korviini, virren sävel tunkeutuu silti korviini. Katselen ihmeissäni ympärilleni. Pian unohtuu rikkinäisen virren sävelet elämän arkeen.

Jossain kilahtaa maahan tippuneen metallisen esineen ääni, en tunnista sitä tutuksi, en edes avainnipuksi, ei viiden sentin kolikoksi betonisella kadulla.

Virren epävireisyys kantautuu jälleen ilmassa, kuuntelen, suljen silmäni.

Minussa soi virsistä epäpuhtain. Vanha ja kulunut gramofoni soittaa loppuun soitettua säveltään, ei väsy, vaikka tahti on jo hidastunut.

Minä, vanha levysoitin. Osat jo kauan kadoksissa olleet. Jaksan jauhaa kuin mylly, silti en saa ääntäni kuuluviin.

Keskustelu

Pieni lahjapuoti

Käväisin tuossa pienoisessa lahjapuodissa. Se oli kuin unelmien pieni suklaapuoti. Täynnä tuoksuja ja lämpöä, jotain niin koukuttavaa, että siellä tekee mieli käydä uudestaan.

Puoti houkuttelee ohikulkijoita kauniisti koristeluilla ikkunasommitteluillaan. Jokainen esine, jokainen pakkaus on huolella aseteltu. Ikkunoista huokuu yhtä aikaa harmoniaa ja lämpöä kuin myös mystisyyttä ja arvoituksia.

Asiantuntevat kädet ovat rakkaudella käärineet pakkausten sisältöä mitä hohdokkaimpiin ja näyttävämpiin rasioihin, jotka on sinetöity mitä upeimmilla koristeilla.

Astun sisään. Kultakahvainen ovi kilahtaa takanani kivasti kiinni, toivottaen vieraansa tervetulleeksi. Kynnysmaton pehmeys saa minut tuntemaan itseni kotoisaksi. Nenääni tulvahtaa tuoksujen hienovarainen yhdistelmä.

Kiertelen hyllyjen välissä. Ihastelen värejä, kuvioita, hohdokkuutta, glamouria. Koskettelen pakkauksia, tunnustelen pintoja, niistä välittyy ihmeellisiä tunnetiloja.

”Olen varannut jotain sinua varten”, huutelee tutunoloinen hahmo tiskin takaa. En edes huomaa, että hänen ajaton, lämpöä huokuva olemuksensa on tullut aivan vierelläni. ”Nimesi löytyy rasian pohjasta”, kuulen alakerran uumenista. ”Miten ihmeessä hän sinne ehti luikahtaa? ”, ihmettelen.

Perhosia karkaa vatsanpohjaan, jännityksenomaista kutinaa sormenpäissäni. ”Ei sinun tarvitse käydä jokaista rasiaa läpi”, lempeä ääni kaikuu korvissani. ”Tiedät kyllä mikä kuuluu sinulle, aistit sen sydämessäsi.” Katselen ympärilleni, en näe hänen ihmeellistä olemustaan missään, mutta tunnen hänen läsnäolonsa, aivan kuin hän koskettaisi minua.

Pysähdyn, sisimmässäni jokin liikahtaa. Kuulen laulua, hyräilyä. Kolmannella hyllyllä, juuri pääni yläpuolella, olevan rasian sisältä hempeä naisääni kutsuu nimeäni. Henkeni salpautuu. Tarraudun kaksin käsin puiseen, kirjavakantiseen rasian kylkiin, aivan kuin joku olisi juuri riistämässä sitä minulta.

Painan rasian rintaani vasten, tunnen siitä huokuvan lämmön, sydämeni sykkii puisen rasian tahtiin. ”Pupum, pupum!”, yhtäkkiä siitä oli tullut elollinen. Kuulen jälleen lempeän, rakkaudentäyteisen äänen kutsuvan minua. Valahdan hervottomasti lattialle, putoan pumpulinpehmeään pilviharsoon.

Minua ympäröi syli, mikä keinuttelee minua hellästi, kantaen minua lapsuuteni ikävimpiin muistoihin. Koen sisimmässäni täyttymyksen siitä, mistä koin ainaisesti jääväni vaille. Koen loputtoman surun vaihtuvan kutkuttavaan iloon. Koen täyttymättömän rakkaudenkaipuun vaihtuvan hyväksyntään.

Havahdun hereille unenomaisesta tilasta, tunnen vahvat käsivarret olkapäilläni. Huomaan kurottautuvani tuota puista rasiaa kohden. ”Ole hyvä! Tässä!” Kepeästi liikkuva hahmo ojentaa minulle sen mitä olen kauan etsinyt. Kiitän, kyyneleet karkaavat silmäkulmistani.

Poistun puodista kiireesti, puristan löytämääni aarretta kainalossani. ”Unohdin maksaa, unohdin kiittää”, huomaan miettiväni. Käännähdän kannoiltani. En löydä pientä puotia enää mistään, en kauniisti koristeltuja ikkunoita. Tunnen vain mystisen tuoksun nenässäni. Aistin kyllä saman hahmon vierelläni. Ahdistava tunne sisimmästäni on kadonnut. Tiedän, enää en ole yksin.

Keskustelu

Slummin peltiset seinät

Sitä lähdettiin katsomaan läheltä ja kaukaa. Kuka nous fillarin kyytiin, kuka liftas peukalollaan. Kuka tilas vuokra-auton, kuka taxin, kuka yksityiskoneen. Lähempää asuvat tulivat ihan jalkapatikalla.

Oli siinä ihmettelemistä, naamakirjan päivityksissä juoruiltiin, lööpeissä hehkuteltiin, huhu kulki kulovalkean lailla. Se oli oikea uutispommi.

No jotta olis uus kuningas syntyny! Siinä rupes naapurinkin muori villasukkia kutomaan kultalangasta, lahjoja ruvettiin ostaan roppakaupalla, mutta ei ihan lähikaupasta. Oli tablettii, mersuu, älypuhelimii, vaatteet silkkii ja jotain blingblingii.

Noo, kuulitkos, että ei sitä missään kuninkaanhuoneella ilmotettu? No missäs sitten? Iltasanomissako vai kymmenenuutisissa? Nooo eii. Ne sano, että taivaalle olis ilmestyny joku valoilmiö! Ai niinku meteoriitti tai auringonpimennys?  Ei ku, annas ku minä kerron; jotku tyypit oli ollu duunis jossain saharan autiomaalla, ne oli joitain öljynporaajia ja sit yhtäkkiä ne näki sellasen kumman tyypin sellasessa ihmeasussa ja se loisti silleen niinku hohtokeilauksessa vaatteet hohtaa. Ja se rupes räppää tiiätkö niille duunareille, että kuningas on syntynyt. No ei siinä kaikki, taivaalle ilmesty sellanen kirkas valoilmiö, minkä perusteella porukka sit ties, mistä sen kuninkaan löytää.

No oli siinä tosiaankin ihmettelemistä kerrakseen. Luultiin jo, että maailmankirjat on menny sekasin. Eihän sitä kuningasta löydetty mistään palatsista tai kultahuoneesta. Siellä hän oli, peltisen rakennelman kylmällä lattialla, onnellisen äitinsä sylissä. Koko slummialueen tienoo oli tullut häntä katsomaan. Oli siellä muitakin ja kaikilla oli jotain mukanaan.

Eikä tämä kuningas mikään tavallinen kuningas ollutkaan. Sanottiin, että hän olis tullut vapauttaan ja armahtaan kaikki, siis kaikki! On siinä kyllä ihme kuningas.

Keskustelu

Soittorasia

Minä vain istun ja kuuntelen, en suunvuoroa saa, pää täynnä meteliä ja tarinaa.

Seison näyttämöllä, katselen katsomosta omaa näytelmääni, en tunnista itseäni. Roolini suoltaa ulos repliikkejä, joissa tunnemaailmani ei kohtaa.

Ujuttauduin vaatteisiin, joissa tunnen itseni lähinnä pelleksi, saappaatkin jalkaani tungin kokoa liian pienet.

Itseni asetin koteloon, jonka kansi on saranoiltaan irti, maali lohkeillut suikaleina pöydälle. Olin kait luullut olevani tanssiva ballerina vieterin soitaessa loputonta säveltään. Olinkin tyhmä narri, jonka lohduton nauru yhä kaikuu kolkkojen seinien sisäpuolella. Katsomon penkit tyhjillään, lippuluukun kassa hämähäkinseitin peittämä, luukulla lappu ”loppuunmyyty”.

Olin lippuluukun kassaneiti, olin loppuunmyydyn näytelmän täysinäinen katsomo. Olin näyttelijä, olin käsikirjoittaja. Tein näytelmän itsestäni itselleni. Ostin jokaisen lipun vain huijatakseni itseäni, en kestänyt kritiikkiä, en kilpailijaa, en sivustakatsojaa. Olin juoni ja loppuratkaisu, olin loppuun kulutettu ääniraita.

Olen kirjan tyhjät lehdet, mitkä odottavat käsikirjoittajaa kirjoittamaan. Olen tyhjä taulu, mikä odottaa taiteilijaa maalaamaan. Olen tyhjä rasia mikä odottaa sisältöä täytettäväksi.

”Ole minulle armelias ja käsittele minua varoen”, lukee kolhiintuneen rasiani kannessa.

Keskustelu

Ainulaatuiset

Sinä synnyit linnunradan toisella puolen. Sinisissä silmissäsi loimusi tähtipölyä. Pellavaiset hiuksesi kehystivät kauniisti somia kasvojasi, ripsesi taipuisat koristivat sinitaivaan säihkyä, otsasi uurre paljasti orastavasta päättäväisyydestä.

Minä synnyin aivan tähtikuviosi kirkkainta tähteä tavoitellen. Hiukseni hehkuivat punaisenaan auringon säteitä matkien, ohimoillani kutittelivat tulilinnun höyhenet.

Sinä olit varreltasi sorja kuin gaselli. Jäntevät, kauniisti kaareutuvat jalkasi etsivät uusia peltoja kirmailtavaksi. Minä olin pehmeäposkinen, ruusupuna nukkaisella ihollani. Pulleat jalkani löysivät polkujen varrelta pienimmätkin kuopat.

Minä katselin tummuvaa tähtitaivasta käsillä poskiini nojaten, kerroin ihmeellisiä tarinoita pyrstötähtiä jahtaavista ketunpojista. Sinä kannoit metsästä löytyneet oksat ja männynkävyt, rakentelit meille niistä salaisuuksienmajaa.

Olimme läheisiä kuin siskokset. Ei meitä haitanneet pienet sananhelinät, ei riidanaiheet, löysimme toistemme luo myrskyisinäkin päivinä. Erimielisyydet saivat auringon paistamaan kauniimmin, vesipisaratkin olivat vain kristallisia helmiä olkapäillä.

Ja nyt polkumme ovat jälleen kohdanneet. Huuleni sanoittavat edelleen värikkäitä tarinoita. Upeat jalkasi pitävät sinua edelleen liikkeellä. Kaksi niin erilaista ainutlaatuista kaunotarta, toisilleen uskomattoman rakkaita. Ei tiennyt äitimme, millaisiin seikkailuihin ystävyytemme vielä kantaa.

Keskustelu

Kuollut tila

Tänään mä nään vain sammaloituneita askelmia, kasvillisuuden peittämiä siltoja, paikalleen ruostuneita ajoneuvoja. Eilen vielä näin kuolleita ruumiita, palasiksi pirstottuja ruumiinjäseniä, pelkoa…

Avaan oven ja kurkistan sisään, yritän etsiä johtolankaa näille kuville. Yritän löytää sisimmästäni syyn unenomaiselle todellisuudelleni, sanattomalle viestinnälle.

Ymmärrän jotain. Tunnen viiltävän iskun sisimpäni sokkeloihin. Se et ole sinä, ei sinun sanasi, ei tavoittamaton kosketuksesi, se on kuollut tila minussa, miltei mädäntynyt liha, joka huutaa: ”Jätä minut rauhaan, sinä saastainen paskiainen!”

Olen antanut itselleni luvan sammaloitua. Olen yrittänyt peittää epäonnistumisen pelkoni. Luulin sen maastoutuneen, kadonneen, mutta ei! Kaiken mädännäisyydenkin keskeltä se vielä nostaa päätään. Toisaalta se antaa minulle toivoa: peli ei ole vielä menetetty.

Keskustelu

Ihmiseloa

Pitkähiuksinen mies vetää posket lommolla sikariaan, musta hattu peittää silmät. Laukku olalla, tyyli rennon siloteltu. Olemuksessa hermostuneisuutta, yksinäisyyttä kenties.

Aamut toistavat itseään. Bussipysäkillä tapaan hänet päivittäin, sikari suussaan, hattu hämysti vinossa, katseessa kaihoa. Emme puhu, se ei kuulu paikalliseen kulttuurin.

Vinkkaan bussille merkiksi pysähtyä, istun tyhjälle penkille. Seuraavalla pysäkillä nousee nainen kauhtuneessa takissaan, istuutuu hymyillen ystävänsä viereen, iloinen puheensorina täyttää käytävän.

Aamut toistavat itseään. Mietin tätä ihmiseloa. Kuinka paljon ulkokuori viestii siitä, mitä sisimmässä koemme ja olemme?

Keskustelu

Sinä olet aurinko

Käännän katseeni pois, en saata silmiisi katsoa. Katseessasi kirkkautta, lempeyttä, rakkautta. Löydän itsestäni syyllisen, tuskaa, jota en tiennyt edes kantavani.

Varma kosketus olkapäälläni, käsi, joka vetää itseään lähemmäs, sydämeni sulaa, huokaisen. Nostan katseeni, vapisen. Huuliesi lomasta kuuluu rakkauden siivittämät sanat: ”Luovuta!” Tunto katoaa jaloistani, etsin katseellani paikkaa, jonne piiloutua.

En löydä sinussa tuomaria, en syyttäjää. Löydän ystävän, löydän puolustajan, rinnallakulkijan.

Katseesi ei väisty. Odotat, kunnes viimeinenkin jää sulaa. Odotat,kunnes löydän armon, armon itseäni kohtaan, armon sinusta.

”Anna periksi”, kuulen sinun sanovan. ”Minä olen! Minä olen tässä, minä tiedän ja ymmärrän, luovuta! Luota, minä hoidan asiat järjestykseen!”

Katseessasi päättäväisyyttä, huolenpitoa, armoa! Kasvosi kirkkaat kuin auringon valo. Saat minut hymyilemään.

Keskustelu

Väsynyt taistelija

Omiin sisäisiin kamppailuihinsa väsynyt vanki makaa tyrmän kivisellä lattialla. Hengitys on käynyt raskaaksi, hänen voimansa ovat haihtuneet henkäys henkäykseltä pois.

Vangin ronskin karhumainen olemus on näivettynyt kalpeaksi, ei ole voimia enää vastustella. Rohtuneiden huulien välistä hän saa huokaistua, ”Luovutan!”

Ruosteenruskea avain on tipahtanut hervonneesta nyrkistä rotan koluamaan koloon. Vanki on aivan liian uupunut raahatakseen itsensä vapauteen.

Portinvartija on tullut lähemmäs, hänen olemuksestaan huokuu kirkkautta mikä valaisee tyrmän pimeimmänkin nurkan. Vartija nostaa varoen uupuneen taistelijan hartioilleen, kannattelee häntä vahvoilla käsivarsillaan. Astuu ulos kylmän kosteasta pimeydestä, jossa rotat ja niljakkaat tuhatjalkaiset ovat pitäneet seuraa.

Varmoin askelin vartija kävelee ohi uhriaan vaanivan petolauman, ohi ketjujaan kolistelevien demonisten hahmojen. Pelastettu on täysin tietämätön ympärillä käyvästä taistelusta, se käydään hänen puolestaan.

Suojelusenkeli kantaa uupuneen kamppailijan sisään majataloonsa, hoitaa hänen haavansa, ravitsee hänet. Valvoo vierellä herkeämättä, kunnes voimansa ovat täysin palautuneet. Varustaa hänet taivaallisin sanoin, teroittaa taisteluaseet ja päästää hänet lähtemään voimaantuneena ja vapaana peloistaan, armahdettuna.

Keskustelu

Ruskakeiju

Keijutyttö kastaa varpaansa veteen, hykertelee ja hymyilee. Pisaranoro tipahtelee keimaillen lammen pintaan värjäten aallot pisara pisaralta erin väriseksi. ”Vaa vaa valkoista, vii vii vihreää, sii sii sinistä”, lauleskelee keijukainen itsekseen.

Hän noukkii pienoisilla sormillaan puista pudonneita lehtiä. Koskettaa nenänpäällä lehden varteen. ”Oo-oo oranssia, puu puu punaista, kee kee keltaista”, hän jatkaa.

Mikä voi olla mukavampaa kuin syksy. Ruskakeijun tehtävänä on valmistaa luontoa talvenvaralle. Ensin kuitenkin hän tahtoo hieman leikitellä, sillä sen hän osaa parhaiten. Eihän kauniin valkoista talvea voi tulla ilman ruskajuhlaa, aikaa jolloin luonto puhkeaa kukkaan. Luonto kiittää kesää ja tahtoo juhlia talven tuloa. Siksi on syksy.

”Syy syy syksy, ruu ruu ruska”, laulelee suippokorvainen keijutyttö.

Keskustelu

Juureton Sydän

Taloraunion portailla istuu pienoinen lapsi. Hän puristaa rintaansa vasten likaista nallea. Kyynelvana piirtää viivaa pölyiseen poskeen. Jaloissaan risaiset kengät, joista varpaat ovat löytäneet tiensä päivänvaloon. Ei ole paikkaa minne mennä, ei äitiä, isää, ei sisaruksia. Kaikki muistot ovat tuhoutuneet hetkessä. Sota vei mennessään perheen, turvallisen lapsuuden, tulevaisuuden.

Harvahampainen mummo kerää mylvivän lauman äpyleitä portin pieleen. Isosisko pakkaa kapsäkkeihin lämpimiä vaatteita talven varalle. Lapset leikkivät pihamaalla, ihmettelevät aikuisten touhuja. Talon emäntä vilkaisee vielä viimeisen kerran lapsuudenkotiinsa. Täytyy lähteä sotaa pakoon, pian alkaa matka tuntemattomaan. Outo tunne valtaa sydämen.

”Emme tahtoneet sinusta ruotsalaista”, sanoivat. Istahdin farmari Volvon takapenkille. En osannut sanoa hyvästejä. Luulin kait tämänkin yhdeksi kesäisistä reissuista Suomeen. En tiennyt, kuinka lopullinen tämän kertainen matka tulisi olemaan.

En ollut ruotsalainen, olin vain syntynyt siellä. Koin kodikseni maan, olin ominut sen kulttuurin itseeni. Se oli kuin eri kansallisuuksien sulatusuuni, kukaan ei vierastanut ketään. Jouduin maahan, jonne juureni ulottuivat. Paikkaan, jossa puhuttiin minun kieltäni, varmasti minua ymmärrettäisiin. Olinkin teille vieras, olin outo lintu. Yhtäkkiä minusta tuli juureton, sieluton, ainainen kaipaus sisimmässä.

Minut vietiin pois sieltä, missä minun oli hyvä olla, minut riuhtaistiin irti lapsuuden maisemistani. Pääsin kotimaahani, ajattelin. Olinkin hurri, teidän silmissänne en mitään. Ja tänne minun tulisi rakentaa uudet muistot, elämä! Sain vain kokea hyljeksintää, yksinäisyyttä, häpeää!

Eri tarinat, eri lähtökohdat, eri syyt, mutta sama kipu. Juurettomuus, kodittomuus, sydän paikoiltaan irti repäisty. Meistä te kerrotte omaa tarinaanne, mikä ei kuulosta lainakaan tutulta.

Keskustelu

Vankilan kiviset seinät

Kuun kalpea valo kajastaa kapeiden kaltereiden raosta. Kosteista kiviseinistä kylmyys tunkee sisään. Tumman katon rajasta vesi tiputtaa koleita pisaroitaan vasten kivistä lattiaa: ”tip tip tip”.

Kuun hopeinen valo paljastaa nurkassa kyyhöttävän, lähes aavemaisen olennon, joka on käpertynyt kasaan. Katse on jähmeä, eloton.

Rautaisen portin takana seisoo vartija, jonka katse valpastuu pienimmästäkin räsähdyksestä. Olemuksesta huokuu lämpöä, jämäkkyyttä.

Yön viileä tuuli kolkuttaa tyrmän elotonta kalteria, kiviseinämistä kaikuu rautaisten ketjujen periksi antamaton kolina.

Nurkkaan käpertynyt hahmo puristaa nyrkissään ruosteisenruskeaa avainta. Hän pitelee käsissään vapautta, kuitenkin sulkien itsensä tyrmän lohduttomaan turvaan.

Portinvartija seisoo asemissaan. Hänen lempeä katseensa hakeutuu tyrmän pimeimpään nurkkaan, jonka panssarinen ovi on hieman raollaan. Tehtävänään ei ole vartioida tyrmän pelokasta asukasta, vaan suojella sitä armottomilta raatelijoilta, jotka vaanivat uhriaan metsien kätköissä.

Vankilan tyrmä on ankea ja lohduton. Vapaus on vangin omissa käsissä, suojelija aivan vierellä. Armottomuus, viha, pelko, anteeksiantamattomuus jäynää sydäntä. Hän on rangaissut itsensä kohtuuttomaan ja ankaraan tuomioon. Koetut painajaiset vaanivat häntä päivin ja öin.

Portinvartija odottaa väsymättä, jotta vanki saisi rohkeuden astua vapauteen. Suojelusenkeli on valmiina varustamaan hänet tulevaan taistoon vihollistaan vastaan. Loputtomaksi määritelty tuomio onkin vain askeleen matkaa vapaudesta. Yksi sana vain ja kahleet irtoaa, yksi sana vain ja pelot menettävät merkityksensä. ”Luovutan!”

Keskustelu

Sellainen päivä

Sellainen päivä

Ei kukaan minuun koskenut, ei kukaan satuttanut, ei kukaan, minä yksin. En sanoittanut tunteitani, annoin vain tunteiden tulvia ylitse, annoin sydämelle tilaa puhua, annoin patojen murtua.

Sellainen päivä

Keskustelu

Joulublues

Taivas on pilvetön, aurinko hymyilee kirkkaan sinisellä taivaalla. Syksyiset lehdet kahisevat hentoisen tuulen pyörteessä. Se alkaa taas: pimenevät illat, luita jäytävä kylmyys, sydäntä puristava yksinäisyys, tyhjä syli.

Iloiset joululaulut täyttävät kauppakeskukset. Mainoksessa äiti pitelee pienoista vauvaa hellästi sylissään. Kuoro laulaa lavalla hallelujaa. Ilmassa on tunnelmaa, joulunodotusta.

Minä vedän hupun syvemmälle päähäni. Käyn ostamassa lapsilleni kaupasta maitoa. Karkaan kassanneidin katseelta, mumisen hyvät joulut, en jää odottamaan vastausta.

Istun työpakkani joulujuhlassa. Salista kuuluu iloinen puheensorina. On laulua, lausuntaa, näytelmiä. Maria pitelee Jeesus-vauvaa sylissään. Pian tutun laulun sävel kaikuu korviini. Sen sanat riipii sydäntäni kuin valkoinen liitu kirskuu mustaa taulua vasten. ”Pienen pirtin portailla oli tyttökulta: Tule, varpu, riemulla, ota siemen multa! Tytön luo nyt riemuiten lensi varpukulta: Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta…En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta.”

Hakeudun takapenkille, en kykene pidättelemään hyökyaaltona vyöryvää kyyneltulvaa. Miten tää yllättää mut kerta toisensa jälkeen, vielä näiden vuosienkin jälkeen. Hymyilen kyynelten läpi hämmentyneelle työtoverilleni: ”se on taas joulu” pystyn kuiskaamaan vapisevien huulieni lomasta. Saan ymmärtävän, lämpimän halauksen.

”Niin sen piti käydä”, sanovat. ”Kyllä se ajan kanssa helpottuu.” Kuka määrittää miten kuuluu käydä? Kuka lupaa, että sydän unohtaa ja joskus suru vielä helpottaa? Muistot iskee haavoja sydämeen, saaden rupiset arvet jälleen vuotamaan.

Toiset aloittavat joulusuunnitelmat heti kesän jälkeen, iltojen pimentyessä. Minä yritän selviytyä hengissä joulun yli, joka kerran hieman vahvempana. Ehkä tänä vuonna löydän oman syyni juhlaan. Jospas suremisen sijaan voisinkin aloittaa ajoissa jouluvalmistelut ja luoda perinteen enkelivauvamme kunniaksi.

Keskustelu

Elämän keskivaiheilla

Taitan kirjansivun ylänurkan merkiksi keskeneräisestä lukuhetkestä, sammutan lukulampun. Jään ihastelemaan ilta-auringon kajoa, liekehtivän oranssi vasten tummaa horisonttia. Jostain kuuluu kiireisten askelten kaikua.

Käyn sulkemassa raolleen jääneen oven, lapset nukkuvat, suloinen tuhina täyttää huoneen. Eilen vielä ihmettelin lapsuuteni muistoja, tänään rakennan pilvilinnoja omilleni.

Sytytän vaniljantuoksuisen kynttilän, käperryn lämpimän huovan syleilyyn. Leikkisät varjot kisailevat liekin lepatuksesta. Silmäluomet painuvat kiinni.

Ulko-ovi kolahtaa. Laitat takin naulakkoon, hiippailet sohvalle käpertyneen kerän luo. ”Kulta”, kuiskaat. Suljen hetkeksi vielä silmäni. Tuot kuuman kupposen teetä vierelleni, hetki yhdessä, ihan kahdestaan. Tässä on hyvä olla, elämän keskivaiheilla.

Keskustelu

Pysäkillä

Nuori nainen istuu yksin miltei tupaten täynnä olevan bussin penkillä. Hän korjailee takin kaulustaan hermostuneesti.

Bussi pysähtyy, ottaa kyytiin kiireisiä matkustajia. Nainen valpastuu, pitelee viereisellä penkillä olevaa laukkuaan, aivan kuin valmiina nostamaan sen syliinsä hetkenä minä hyvänsä, kun joku suostuu katsellaan kerjäämään paikkaa, tietäen kuitenkin sen ettei suomalaisen ylpeys suostu anelemaan paikkaa itselleen.

Seuraan sivusta jonkinlaista kissahiirileikkiä. Kenen ylpeys antaa periksi.

Mikä meitä riivaa? Hallitsemisenhalu, pelko, reviiritietoisuus, kohtaamisen pelko?

Jään seuraavalla pysäkillä pois. Lapaluiden välissä oleva kireys vihloo takaraivossa asti, tekee oikean käden tunnottomaksi. Jään odottelemaan seuraavaa bussia.

Keskustelu

Henkäys henkeäsi

Minusta tuli puolikas, olevainen minusta puuttuu. Hengitän, mutta tuskin henkeä saan. Hengitän ilmaa… mikä hiljalleen tappaa minut. Olen turtunut, puudutettu, lamaantunut. Hävettää!

Minä sinusta erkaantunut. Minä sinusta erkaantunut! Kuinka saatoin!

Ilman sinua elämä on vain pintahengitystä, tekohengitystä. Tekohengitystä ilman syvempää merkitystä, ilman kosketusta eläväisestä.

Sinussa jokainen solu uudistuu, vapautuu elämään.

Nyt kuihdun ja hiljalleen kuolen.

Räpistelen eteenpäin, siipeni ei enää kanna. Vapaus kahlitsee minut. Jokaisella siiven iskulla olen tiukemmassa otteessa. Puristaa, en enää henkeä saa, en henkeä saa.

Jospa jokainen huokaukseni saisi aikaan minussa tahtoa taistella itseni takaisin luoksesi. Takaisin ilmaan, jota on helppo hengittää.

Jospa uskaltaisin lakata päristelemästä ja vain odottaa. Ihan paikallaan, ihan hiljaa! Ihan paikallaan, ihan hiljaa, kunnes viimeinenkin kahle irtoaa ja menettää otteensa.

Huudan ja vastustelen viimeiseen henkäykseen, mutta turhaan. Jospa vain odottaisin ihan hiljaa!

Pelkään, siksi vastustelen. Pelkään, siksi pyristelen. Milloin läsnäolosi on alkanut samaan minussa aikaan pelkoa? Miksi?

Olet läsnä, mutta minä pakenen. Olet läsnä, mutta minä vastustelen. Olet läsnä!

Jospa uskaltaisin lakata päristelemästä ja vain odottaa. Ihan paikallaan, ihan hiljaa! Ihan paikallaan, ihan hiljaa kunnes viimeinenkin kahle irtoaa ja menettää otteensa, menettää merkityksensä.

Tiedän, kahlitsin itseni vihaan, katkeruuteen, valheeseen. Karkoitin itsestäni olevaisen, elämän sinussa. En karkoittanut sinua, mutta karkotin itseni sinusta, yhteyden sinuun.

Ja nyt jospa uskaltaisin lakata päristelemästä ja vain odottaa. Ihan paikallaan, ihan hiljaa! Ihan paikallaan, ihan hiljaa, kunnes viimeinenkin kahle irtoaa ja menettää otteensa.

Keskustelu

Oikeus elää

Te taistelette minun oikeuksistani elää, vaikka en ole vielä syntynytkään. Te olette valmiit päättämään elämäni päivät puolestani, vaikka minä tunnen, aistin liikkeitä, koen surua ja iloa, hassuja tuntemuksia. Minä kuulen ääniä, tunnen kosketuksia. Minä olen saanut alun, eikö minulla ole oikeus elää? Minä olen pieni ihminen, uusi elämä. Minulla on sydän, joka sykkii, sydän, joka tuntee. Tarvitsen rakkautta, läheisyyttä, lämpöä ja kosketusta. Tarvitsen sinua!

Keskustelu

Minä

Olla minä. Mitä se tarkoittaa?

Minä minussa, tässä ihossa, minä itse ei kukaan muu.

Minä tässä ruumiissa, tässä olemuksessa, minä.

Minut on asennettu, tähän minut on luotu tähän. Minut on luotu!

Minä ilman varjoani, ilman ulkoista olemustani, kuka minä olisin? Olisinko minä? Olisko minulla ääntä, olisko minulla tunteita, olisiko minulla elämää?

Minä tässä ruumiissa, tässä hahmossa olen minä.

Minussa täynnä muistoja, täynnä kipeitä arpia, vielä vuotavia haavoja, minä. Olisko niitä ilman hahmoani, ilman ruumistani?

Minussa täynnä onnen hetkiä, ilon kyyneleitä, kohtaamisia, kosketuksia. Olisko niitä ilman ulkoista olemustani? Olisko minua? Olisinko minä?

Jos hetkeksi näkisin itseni, sisimpäni, osaisinko rakastaa, olla onnellinen minusta itsestäni?!

Minä, minuun taotut muistot. Minä tällaisena vajavaisena, silti niin täydellisenä. Minä!

Uskaltaudun lähellesi, kiedon kädet kaulallesi ja ymmärrän. Ymmärrän haavojasi, kipujasi, elämääsi, ajota et haluaisi elää. Uskallan katsoa sinua ja rakastaa sinua ystäväni!

Keskustelu

Vääristynyt kuvastin

Mittaan ja tutkailen, katselen ja arvioin, arvostelen ja vertailen, mutta siltikään en näe itseäni. En löydä itseäni kuvastimesta, en löydä itseäni heijastuksesta. Näen vain satuttavia sanoja, vääristyneitä naamoja, kipua kaiken takaa.

Kuvastimeni puuroutuu kauheaksi hirviöksi, jonka keskeltä löytyy kaamea irvistys.

Minä, kuka minä olen? Miltä minäni näyttää?

Minä hukassa vääristyneen kauneusihanteen keskellä. Hukassa pelottavassa maailmassa, jossa ihannoidaan sairaanloista laihuutta.

Missä on aikuinen? Tarjoamassa turvallista, tavallista kauneutta kasvavalle nuorisolle?

Keskustelu

Aika muutoksen

Antaa anteeksi särjetyltä ja särkijältä.                 Myöntää virheensä sekä avuttomuutensa.               Aika muutoksen, aika astua esiin ja taistella.       Palvella, rakastaa ja puolustaa.                                      En tiedä, mihin kaikkern tää johtaa, mutta tässä seison enkä muuta voi! Aika heittää kiviä ja aika kerätä kivet!

Keskustelu

Ikävä

Joskus se kurkistaa hiljaa oven raosta ja pyytää kauniisti sisään.

Joskus se runnoo päälle kuin lumivyöry, hajottaen kaiken pirstaleiksi.

Useimmiten se tukahduttaa, puristaa, hajottaa paikkaan katsomatta.

Joskus se myös yllättää hilpeillä hipaisuilla, koskettaen sisikuntaa lämpöisesti.

Lähellä tai kaukana, aina läsnä, ikävä!

Keskustelu

Ajan patinaa

Kohtaan katseen, tutkivan, elämää nähneen. Uurteiset silmäsi ovat kostuneet. Askeleesi ovat hidastuneet, et jaksa enää niinkuin poikasena, sanot. Sanoissasi on lämpöä.

Aina emme tarvitse edes sanoja, vaikkakin välissämme on vuosia, jokin silta on rakentunut väliimme, sitä myöten on helppo kävellä ja kohdata, ihminen ihmiselle.

Hymysi sulattaa jään, ajattelen. Kuuntelen tarinoitasi, sukellamme seikkailuun avartavaan, siihen tarvitaan vain mielikuvitusta sekä kuulevaa sydäntä.

Tulen ja menen, teen vain tarvittavat, luulen. Mutta ei, jokin on saanut mielesi sopukat avatumaan, näkemään jotain, mitä minä en näe. Ja kun minä oikein mietin, tiedän ettei mikään ole enää ennallaan. Voiko arvokkaampaa olla kuin kaksi kohtaa, nuori ja vanha, molemmilla toisilleen paljon ammennettavaa.

En minä tiedä, mikä sen saa aikaan, ei ole sateenkaarta, ei lentäviä pyrstötähtiä, on vain tämä hetki ja avoin mieli. Olen minä vielä nuori, mutta jotain minullakin on sinulle antaa, yhteistä aikaa, niin kuin muuta ei olisikaan.

Jaksan päivästä toiseen kuunnella, kuinka koirasi kiroilee sinulta keskipäivänluuta. Jaksan innostua matkustamaan kanssasi maailman ääriin, enkä väsy kuulemasta kuinka ulkomailla oli juuri samanlainen talo samassa osoitteessa kuin teidän täällä kotimaassa.

Hetki kuluu kuin siivillä ja tiedän, sinä odotat jo huomista, jotta tarinamme voisi jatkua siitä, mihin se tänään jäi. ”Sydämesi on täyttä kultaa”, muistan sinun sanoneen. Minä tiedän, niin on sinunkin, mutta ystävyys on kultaakin arvokkaampaa.

Keskustelu

Kuulen kirkonkellojen soivan

Kurkiaura lentää pilveettömällä taivaalla

Yksi herää uuteen aamun toivo sydämessään

Toinen odottaan lukittujen ovien takana tuomiopäivää

Äiti ihmettelee kyynelsilmin uusia tulokkaita, ensiparkaisut täyttävät huoneen

Lapsi heittäytyy syksyn tuoksuiseen lehtikasaan

Mummo katselee ikkunasta ulos kissa sylissään

Kaksi nuorta löytää rakkauden kirkkolammen rannalla

Kuulen kirkonkellojen soivan

Keskustelu

Seikkailun täyteistä elämää

Usva laskeutuu sinisen järven pinnalle. Jostain kuuluu pöllön huhuilua. Istun laiturinnokalla, huljuttelen jalkojani hyisessä vedessä. Horisontissa siintää puiden tummia varjoja. Luoja maalaa paksulla siveltimellä syksyisiä sävyjä synkkenevälle taivaalle, tumman violettia, syvän sinistä, harmaata. Katselen upeaa elävää maalausta, jossa värit ovat löytäneet harmonian.

Jostain kaukaa kylmä tuuli tarttuu pimenevän illan varjoihin, sen kyömyselkäinen Ukko soittaa synkkää sävelmää epävireisellä viulullaan. Kuiskuttelevat varjot hiippailevat järven pintaa lähemmäksi ja yhä lähemmäksi. Nostan takin kauluksen suojaksi paljaalle kaulalleni, vedän hupun päähäni, mökin lämpöinen kynttilänkajo kutsuu kulkijaa mökin turvaan järven mystisiltä hahmoilta.

”Niillä on sielu” ne sanovat, ”pimeys on täällä pimeääkin pimeämpi”, olen kuullut. Ja se on totta, yön pimeys muistuttaa enemmän pelottavaa esirippua kuin normaalia yön hämäryyttä. Esirippua, minkä takana öiset varjot esittävät jumalattomia esityksiään.

Mökin koleus saa sen asukkaat takkatulen ääreen. Hengityskin voisi rikkoa jäätävää hiljaisuutta. Sanat värittyvät mielikuvituksen tuottamilla ajatuksilla. Ilottomat hahmot painaituvat lähemmäs toisiaan hakien turvaa ja lämpöä.

Auringon kirkkaat säteet tunkeutuvat ikkunaverhojen lomitse, herättäen vielä väsyneet taistelijat iloisella tanssillaan. Yönvarjot ovat paenneet auringon paljastavia säteitä sammaleisten kivien koloihin sekä naavaisten puiden kätköihin.

Uuden päivän haasteet saavat hirteisen mökin asukkaat oikomaan jäseniään. Musiikin rytmittävät sävelet herättävät heidät eloon, heidän ajatuksensa sinkoilevat korkeuksiin pyytäen Ylimmän varjellusta tulevaan päivään.

Ovi sulkeutuu, mietteliäät matkaajat ahtautuvat nelipyöräisiinsä, matka jatkuu. Pian iloinen puheensorina täyttää peltiset kuoret. Yölliset taistelut unohtuvat.

Joukko kirkaskatseisia lapsukaisia odottaa kulkijoita vanhan rakennuksen rappusilla. Matkaajat heittävät reppunsa selkään, tervehtivät meluisaa joukkoa ja valmistautuvat tulevaan sydän täynnä kiitollisuutta. Seikkailutäyteistä elämää.

Keskustelu

Yksinäisyyden kylmät raajat

Yksinäisyys hiippaili yöllä vällyjeni väliin. Se kietoi kylmät raajansa ympärilleni. Se kuiskutteli kylmiä jäätäviä tarinoitaan hylkäämisistä, peloista ja yksinäisyydestä. Se hemmotteli minua ja sai minut uskomaan, yksin on hyvä olla, rakkaus vain satuttaa. Sen hunajaiset sanat hoitivat kipeää sieluani.

Aamulla herätessäni Mukavuudenhalu tuli kaverikseni aamupalapöytään. Se kertoili ihmeellisiä tarinoita. Sai minut uskomaan, ei kannata yrittää, tuut kuitenkin petetyksi. Kiersin käteni kaulalleen ja tunsin tulevani ymmärretyksi.

Uskonnollisuus istui kaverikseni sohvalle. Pyysi polvistumaan kaveriksi ja toistamaan syntisen rukouksen sen sata kertaa perässään. Komensi minut lukemaan Pyhää Sanaa sen kymmenen kertaa siltä istumalta. Sai minut uskomaan, ettei tässä maailmassa ole mitään hyvää, ei mitään rakastettavaa, vain suorittamisella, kurinalaisuudella ja itsensä eristämällä pääsee sovitukseen.

Löysin itseni syyllisyys, yksinäisyys ja uskonnollisuus kaverina. Ne roikkuivat käsipuolessani minne meninkin, en kokenut yksinäisyyttä. Sain mitä parhaimpia neuvoja, elämänohjeita. Sain lohdutusta ja kädenpuristusta. Silti sydämeni oli tukahtua, puristua kasaan. Päätin irrottaa otteeni, päästää menemään. Suljin oven perässäni ja lukitsin sen. Luulin menettäväni vapauden, rakkauden. Luulin jääväni yksin. Mutta löysinkin vapauden ja armon.

Keskustelu

Hentoinen tuulenvire

Sinun vaaleat pitkät kiharaiset suortuvasi laskeutuvat kauniisti enkelimäiselle olemuksellesi.

Kätesi ovat hauraat, sinertävät verisuonet kuultavat läpi vaaleasta hipiästäsi.

Askeleesi ovat hidastuneet, katseesi on vakaa ja tyyni.

Pitsimäinen läpikuultava shaalisi kutittelee kivasti kapeita nilkkojasi. Varpaitasi peittää suippokärkiset pitsiset villasukat, jotka ovat kietoutuneet pohkeillesi kuin muuramenvarret.

Olen lumoutunut. Olemuksesi on kuin tarunhohtoisista haltijasaduista.

Katselet tuulessa leijailevia ruskanlehtiä. Sopertelet ruusuisten huultesi välistä hiljaisia kauniita lauseita.

En tiedä, oletko tästä todellisuudesta vai oletko saduistani karannut hahmo.

Sormesi nypläävät shaalisi pehmoista reunaa. Aikasi on käymässä vähiin, hengityksesi on raskasta, silmäluomesi painutuvat  kiinni. Kyyneleet karkaavat vasten punertavia poskiasi, hymyilet kyyneleittesi läpi.

Sinä olet tyyni. Tuoksut raikkaalle, huoneesi on täynnä kirkkautta, joka huokuu sinusta saaden sinut näyttämään entistä taianomaisemmalta.

Peittelen sinut lämpöisesti, painan huuleni kurttuiselle otsallesi. Otan lämpöiset kätesi omiini, huokaiset viimeisen henkäyksesi. Hentoinen tuulenvire käväisee kasvoillani. Et ole enää läsnä. Lauseesi, tuoksusi jäivät muistoksi vieralustasi täällä olevaisten luona. Pääsit kotiin.

Keskustelu

Yksinäinen mummo

Siinä sinä istut niin kuin aina ennenkin. Tähyilet ja mittailet, tervedit  tulijaa hymyllä. Ajatuksesi harhailee viime viikon kohtaamisessa, eilisen puhelussa. Mietit mitenköhän se naapuri siellä pärjää talon vesikatkoksen vuoksi. Kohtaat katseen, mutta ajatuksesi ei jätä sua rauhaan. Mietit miteköhän tuo saarna tänään kohtaa kuulijan.

Ohikulkija hämmentyi tyhjästä katseesta, kääntää katseen lattiaan ja sulkee sielunsa yksinäisyyteen. ”En taida olla minkään arvoinen kun minua sovi tervehtiä”, miettii hän yksinään. ”Taidan jäädä pois, tämä oli viimeinen kerta.”

Toinen juttelee vierustoverilleen, vaihtavaa viikon kuulumisia. ” On se niin kiva tulla tänne kun on joku, jolle puhua.”

Kirkas silmäinen lapsi juoksee yksinäisen mummun syliin. ”On se niin kivaa kun näitä lapsia on täällä meidän ilona”, miettii mummu.

Yksi miettii mennyttä aikaa, yksi tulevaa. Yksi näkee tämän hetken, toinen vähän laajemmin. Siinä missä toinen on haavoitettu ja kaipaa läsnäolijaa, kuulijaa, toisen haavoja riittää hoitamaan pelkkä olemassaolo.

Olemme niin erilaisia, erilaisita lähtökohdista, erilaisia persoonia, erilaisia tarpeita.

Hän hymähtää, nousee ylös, antaa katseen harhailla kuulijoissa, oikaisee takin kaulustaan. ”Herra, anna tästä päivästä tulla hyvä päivä. Anna sanasi tavoittaa kuulijan.” Ja hän astuu kuulijoidensa eteen.

Tilaisuus loppuu, laulut on laulettu, rukoukset rukoiltu. Yksi suuntaa kotiin allapäin, toinen hymyssäsuin muistelee kirkassilmäistä lasta. Joku vielä penkissä kiittelee Luojaansa kun alakerran kahvihuone täyttyy iloisesta puheen sorinasta.

Mietin, mikä on minun paikkani kaikessa tässä. Mikä on minun osuuteni tässä kodissa ja yhteisössä. Voi jospa mulla olisi sydäntä ja laajakatseisuutta. Voi jospa minun sydämeni voisi herkistyä, jotta voisin olla läsnä.

Keskustelu

Elämän mittaista laatuaikaa!

Hän kietoi kätensä kaulalleni, painoi kasvonsa poskeani vasten, pienet pehmoiset sormet hypistelivät ihoani. Pienen tyttösen suloinen tuoksu hemmotteli aistejani. ”Äidin kulta”, kuiskasin hänen korvaansa.

Hän hakeutui syliini, hänen suloisuutensa, hymynsä ja olemuksensa valtaa sydämeni. Hän suputtelee korvaani hassuja tarinoita, silmät tuikkii tarinan rytmissä.

Pienemmän käsi hakee isomman käden turvaa. ”Tässä me ollaan koko perhe.” Isä sivelee pienen pehmoista poskea. Pian huone täytyy naurusta, ilosta ja onnen hetkistä.

”Tässä me ollaan koko perhe.” Toistavat molemmat tytöt posket hehkuen. Voiko parempaa enää kokea. Elämä on tässä ja nyt. Elämän mittaista laatuaikaa.

Keskustelu

Linnunsiemeniä!

Sä soitit, kerroit, kuinka sua oli kohdeltu kaltoin. Olivat jättäneet yksin, vaille huomiota. Seisoit porukassa ilman seuraa. Muilla oli hauskaa, sinä hymyilit vain, mutta sisimpäsi vapisi pidätellessäsi kyyneleitä karkaamasta. Minun sydämeni tunsi yksinäisyytesi, minun sisimpäni myös vapisi.

Sinä soitit. Olit kuullut mitä ihanimman uutisen, oliko se sitä, et tiennyt. Sinua oli satutettu ja loukattu, sisimpääsi oli tungettu väkisin. Jotain silti sai alkuunsa tuo hirveä hetki. En tiennyt, itkeäkö vai nauraa, itkin ja nauroin. Kauneutesi kukoisti hetki hetkeltä, kunnes onnesi sinulta riistettiin pois. Sinä hajosit pirstaleiksi. Minä tunsin kipusi, huusin ja itkin kanssasi.

Tulit käymään, istuit eteeni. Et sanoja saanut soperreltua. Tyhjä katse, kylmät kädet, sydän täynnä repiviä tunteita. Jotain oli poissa, jotain oli riistetty, emme ymmärtäneet mitä. Hämmennys ja epätoivo. Onko silti pakko jatkaa, vaikkei jaksa?! Tunsin hämmenyksesi, uupumuksesi, olen ollut siellä itsekin. Tyhjä kuori vain jatkaa matkaa, sisin puudutettu.

Tulit yöllä uneeni, ravistelit minut hereille. Vierailusi oli surumielinen, tuskaa täynnä. Otin yhteyttä, rakkaimpasi oli viety hetki sitten pois, saattelit hänet maan lepoon. Olin poissa tolaltani useamman päivän, tunsin menetyksesi, tunsin surusi.

Olitte löytäneet rakkauden, onnen. Jos sitä onneksi voi sanoa, kun lähimmäinen käy päälle kuin yleinen syyttäjä. Sanoja kyllä löytyy viiltäviä. Sanoitetaan Pyhimmän Sanalla, isketään sieluun miekalla. Mutta rakkaus puuttuu. Ja taas sielu käpertyy, hakeutuu yksinäisyyteen. Ei näin! Miksi näin?

Istut penkillä, kuulet lauluja, puheen sorinaa, itkua ja iloa. Mikään ei liikuta sua. Ihmiset halaavat toisiaan, kättelevät, lämpöä siirtyy, välittämistä. Sinä vain istut, kukaan ei huomaa karkaavaa kyyneltä. Kukaan ei huomaa sinua. ”Linnunsiemeniä, linnunsiemeniä” huutaa häkkiin teljetty lintu, kukaan ei näytä reagoivan, ketään ei kosketa. Minun sisimmän lintuni huutaa kanssasi: ”Linnunsiemeniä!” Ei ole ketään, joka kuulee, ei ketään, joka aidosti välittää?!

Näet kasvot, tutunoloiset. Olet nähnyt ne jossain ennenkin. Kuulet sanoja, lauseita, kuin tasaista puuroa. Hämmentyneitä katseita, vaivaantunutta hymyä. Sanat ei silti tavoita kuulijaa, ei tavoita sielua. Sanoja sanojen perään kuin papin synnintunnustus. Ohikulkija sai sieluntäyttymyksen, sinä jäit vaille todellista ymmärtäjää.

Keskustelu

Bling-bling

Oli jälleen kaunis kesäaamu. Kastekeiju oli noussut varhain koristelemaan ruohomättäitä, kasteen sai myös matalien puiden oksat. Taisi häneltä muutama karata oksien väliin pilkottavalle harsomaisen kauniille pitsiluomuksellekin. Keijusta oli kiva katsella, kuinka ne pienet sähikäiset heräsivät eloon auringon säteiden lämmittäessä niiden kirkkaita kylkiä.

Säteet keimailivat leikkisästi kirkkaan aamukasteen helmeilevässä ryppäässä. Jokainen pisara loisti kilpaa kuin timanttimeri häikäisten ja kutsuen luokseen. Ne suputtelivat keskenään hassuja. Ne naureskelivat ja kikattelivat kippurassa. Joskus ne lauloivat lumoavaa miltei äänetöntä lauluaan, oudoilla jo unohdetuilla kielillä. Aamuauringon nuostessa yhä korkeammalle pisarat piiloutuivat auringon polttavalta katseelta metsän uumeniin.

”Bling”, jossain kilahti. ”Bling bling”!

Lukkirouvan harsomaisen pitsiluomuksen tiu’ut kilisivät kilpaa keskenään. Ne hymisivät yhteen ääneen: ”Meille tuli vieras, meille tuli vieras”.

Keijun hentoinen olemus oli kietoutunut pitsin ohuisiin langan säikeisiin, hänen kristallin kirkkaat siipensä eivät enää pyristelleet vastaan.

Lukki oli kutonut yön hämärinä tunteina hameelleen pitsistä helmaa. Hän oli kiinnittänyt sen puiden oksiin ja viimeistellyt luomuksensa tahmaisella syljellään.

”Taisit jäädä kiinni”, kuului käheä ääni jostain oksien uumenista. Karvaiset jalat rytmittivät lankoja hyräilyn ja kilkatuksen liittyessä joukkoon. Ääni tunkeutui keijun suippomaisiin korviin. Se oli huumaavaa ja unettavaa. Äänimaailman rytmittämänä hän vaipui tainnuttavaan uneen.

”Sain saaliin. Mehevän, viattoman saaliin.” Pian lukin jalat pyörittivätkin keijuparkaa vinhaan, paketoiden hänet tahmaiseen seittiinsä. ”Tästä et pääse karkuun”, hän sihisi kaikki kahdeksan erikokoista silmäänsä kiiluen.

Keijuraukka luuli nukkuvansa kaunista keiju-untaan. Hän luuli päässeensä keijusaaren puhdistavaan keijupölypyörteeseen, jossa kristallin kirkkaat siivensolut saisivat uuden hohteensa. Pian kuitenkin hänen untaan häiritsi selässä, siipien tyvessä, vihlova kipu.

Lukkirouva oli juuri iskemäisillään kuollettavan piikkinsä keijun elottomaan olemukseen, kunnes jotain odottamatonta tapahtui. Hänen silmiään sokaisi kuumottava valoilmiö kuin salaman kirkas seiväs. Siinä säikähdyksessä hän päästi saaliistaan irti ja etsi itselleen suojaa lehtien varjoista.

Kastekeijut olivat kuulleet ystävänsä hätähuudon ja olivat kerääntyneet yhteen. Ne asettelivat siipensä puoli pyöreäksi kristallikupoliksi, josta valo heijasti tuhat kertaisena kaikilla sateenkaaren väreillä.

Keijut pitelivät käsissään taistelumiekkojaan, teräviä ja hohdokkaita. He suuntasivat auringonsäteiset miekkansa kohti kristallikupolia, sieltä ne loistivat suoraan lukkirouvaa kohden sokaisten hänet toimintakyvyttömäksi. Johtajakeijun käskystä miekat sivalsivat lukkirouvan ikiuneen.

”Kiitos”, sai taitelusta vielä väsynyt kastekeiju huokaistua. ”Minä erehdyin hetkestä, lähdin metsään liian varhain. Lukkirouva oli virittänyt tielleni ansan. Ehkä hän oli seurannut toimiani useampana aamuna ja tiesi, milloin saisi minut hämättyä saaliikseensa. Olen iki-onnellinen, että saavuitte puolustamaan minua.”

He suuntasivat yhdessä keijulaaksoon juhlimaan ystäväänsä. Taistelussa kärsineen keijun siivet saivat uudet kirkkaat ja hohtonsa takaisin keijupölypyörteessä.

Keskustelu

Hiljainen laulaja

Käsivoiteesi tuoksu valtaa huoneen. Ihosi on pehmeää kuin vauvan nukkainen poski. Jokainen ryppy huolella hoidettu, kuin vaalien jokaista muistoa sen.

Painat uurteiset kasvosi rukoukseen. Sopertelet kauniita sanoja toisensa perään kuin laulua. Muistat jokaisen nimen, jokaiset kasvot, jotka sinun elämääsi kosketti.

Tuo laulu saatteli meitä iltaisin rakkaimpasi luo, hänen, joka hoivaten ja vaalien kantaa meitä edelleen askel askeleelta eteenpäin.

Sinulla oli koti-ikävä. Ikäväsi saattoi sinut perille asti. Se saattoi sinne, minne sinun sydämesi ikävöi. Siellä sinua jo odotti joukko sinulle rakkaita ihmisiä.

Muistan, kuinka sinä hehkuit valoa. Kauneutesi kosketti jokaista läsnäolijaa. Tuoksusi oli taivaallinen. Nimesi oli luonteesi veroinen.

Hiljaa ja uskollisena sinä täytit tehtävääsi. Et koskaan sitä tehnyt vastustellen, vaan nöyränä kannoit sitä päivästä toiseen.

Minulle sinä olit kaunein enkeli, jota maa voi päällänsä kantaa, olit enkeli ilman siipiä.

Me menetimme uskollisen esirukoilijan. Vaikka me menetimme sinut, sinun rukouksesi kantavat meitä yhä, tuovat siunausta elämäämme, rukouksesi antaa meille toivoa, uskoa ja luottamusta.

Kuka täyttää sinulta jääneen tehtävän? Kuka kantaa seuraavan sukupolven yli männiköiden ja kuoppien? Kuka heille opettaa siitä uskosta, siitä tiestä, joka vei sinut perille asti, voittajana.

Olet meille yhä rakas Hilja-mummo. Hyvin rakas ja korvaamaton!

Elämästä kiitollinen

Tiedän, että en ole ollut maailman tasapainoisin nuori, enkä nuori aikuinenkaan. Olen jättänyt jälkeni kiveen. Olen jättänyt ikävät muistot ehkä sinunkin sydämeesi. Jos en ole kyennyt huutamaan suoraan päin kasvoja, niin olen tehnyt ikävää jälkeä sisimpääsi. Olen kaivanut myyrän koloja ja käytäviä. Näihin, ikävä kyllä, olet elämäsi varrella joutunut kompastumaan.

En tahdo mitään itkudraamaa. En mitään, ”Voi voi pienoinen Päivi”, voivottelua. Tahdon vain oppia opettelemaan kantamaan vastuuni teoistani. Mikäli minä vaadin toisia vastuulle minulle aiheuttamistaan teoista, minun on pystyttävä siihen itsekin.

Olen anteeksipyynnön velkaa. Annathan anteeksi!

Eikä se tarkoita, että minusta tulisi täydellinen. Ei! Haluaisin vain uskaltaa olla esimerkillinen siinä, että virheistä voi oppia. En voi pyyhkiä pois aiheuttamaani mielipahaa, mutta voin mykkäkoulun sijaan olla avaamassa patoja, hiljaisuuden patoja.

Mitä enemmän olen sulkenut sisimpääni asioita, sitä ahdistuneemmaksi olen itseni ahtanut. Enkä tarkoita, että koko maailmalle pitäisi olla kailottamassa. Vaan sitä, että pystyy kohtaamaan hänet, jolle mielipahaa on aiheuttanut.

Huomaan, että elän elämänvaihetta, jossa jo ohitetut mutkat tulevat uudelleen vastaan. Eräs ystäväni kuvaili tätä hyvin: ”Taitaa olla aikamoista kiertokulkua tämä elämänpolku, kun tasaisin väliajoin pitää samoja kiviä käännellä. Uudella kierroksella vain eri kantilta kuin aiemmin.”

Minä käsittelen asioita runoissani, päivitelmissäni sekä unissani. Uneni paljastavat usein, mikä elämänvaihe tai ystävyyssuhde on jäänyt käsittelemättä/ retuperälle. Ainakin minulle vaatii rohkeutta ottaa yheyttä ja myöntää tehneeni virheen, mutta tahdon pitää tälläkin saralla itseäni hereillä.

Mikäli sinä koet, että olen satuttanut sua ja sulkenut oven perässäni kiinni, jättänyt sut hämilles ovenpieleen seisoon. Uskalla kertoa se mulle?!

Älä kahlitse itseäsi menneisyyden painajaisiin. Uskalla heittäytyä vapaalle ja elää.

Ole vapaa ystäväni! Ole vapaa!

Köynnöksin koristeltu sivu

On yksi aukeama elämäni paksuisessa kirjassa, joka aukeni jälleen, ikkunan jäädessä yöllä auki. Olin sen monet sivulliset sitten jo ohittanut. Uusia tarinoita, uusia matkoja, joista viimeisintä jatkan edelleen onnellisena.

Tämä aukeama on tuhruinen, sen värit ovat haalistuneet. Sivuja reunustaa kyynelpisaroista muodostuneet läiskät. Kun sivuja tarkemmin tarkastelee, voi sen reunamilla nähdä köynnöksiä, simpukoita, meren aaltoja, paljon naurua ja onnenhetkiä.

Miksi juuri tuo aukeama on niin synkeä, vaikka siihen kirjoitettu tarina on rakkauden ja onnen täyteinen? Tähän täytyy kyllä paneutua kunnolla, tarkastella sen tarinaa alusta loppuun.

Sen aukeaman tarina alkoi miltei täydellisesti, se oli turhankin täydellinen ollakseen totta, päättyäkseen hyvin. Muistan, kuinka sain kokea hyväksyntää, onnellisuutta, seikkailua, ihailua. Antauduin kaikelle sille, mitä sain ainutkertaisuudessaan kokea. Mutta kaikki tuo päättyikin hämmennykseen, itkuun ja häpeään. Siitä tuo synkeys, siitä tuo suttuisuus.

Luulin antautuneeni seikkailuun, joka päättyy onnellisesti. Niin, sitä on olla lapsellinen, kun uskoo ruusupunaisiin satuihin.

Minut nostettiin jalustalle, uskoin olevani prinsessa, joka on löytänyt kauan kadoksissa olleen prinssinsä. Prinssi, joka ratsastaa valkoisella hevosella ja pelastaa minut tylsältä arjelta. Uskoin siihen ja näin olikin, kunnes ruusunpunainen matto vedettiin jalkojeni alta. Hyväksynnän ja rakkauden sijaan sainkin kokea häpeää. Tunnetta, minä en kelpaakaan, minussa täytyy olla jotain vikaa.

Ei ole väärin uskoa satuihin, mutta kun sen itse elää todeksi, eikä sadun loppu päätykään, niinkuin sen tulee päättyä, saa sieluunsa syvän haavan.

Tiedän, typerää se oli, hyvin typerää ja lapsellista.

Ensimmäistä kertaa annan itselleni luvan nauttia ja iloita tarinan tuomasta onnesta ja ilosta, sen rakkauden täyteisestä seikkailusta.

Kuitenkin puhdistan pölyt aukemalta pois. Annan hyville muistoille tilaa. Kaunis tarina muille luettavaksi. Käännän sivuja tähän hetkeen. Jatkan elämääni tietoisesti siitä, että olen ansainnut tämän hetken ilon ja rakkauden elämääni. Menneisyyden ikävät muistot eivät vesitä sitä todelisuutta, että olen rakastettava!

Sulkematta jäänyt ovi

Sitten on taas näitä öitä, jolloin kääntyilen ja piehtaroin, tuskanhiki vieraanani.

Tunnen sen, me ei olla okei. Vierailusi unissani aiheuttaa suurta surua ja ikävää.

Olisikin kait kohdattava öinen painajainen, joka vieraili viime yönä. Todettava totuus ja jatkettava matkaa. Mutta miten?

Sinua ei sen koommin ole näkynyt. Kävit kääntymässä sydämeni nurkilla, olit asettunut sinne mielestäni jo kotoisasti, kunnes lähdit ja jätit tyhjyyttään huutavan aukon. Käyntisi sinulle ei merkinnyt sinulle juuri mitään, yksi muiden joukossa. Minulle se jätti vieraakseni suurta ikävää ja hämmennystä.

Hulluinta on se, että en pääse tästä yli enkä ympäri, jotain jäi oven pieleen, kun läksit ja suljit oven takanasi. Omaasi et koskaan tullut hakemaan pois. Vai jäikö sittenkin jotain minulta sinun pieliisi? Ehkä sinä suljit oven perässäsi ja minä jätin sen raolleen, siinä se ero.

Tahtoisin niin päästä tästä painajaisesta eroon, jotta voisin vain todeta, että sinunkin kohdallasi kaikki on okei. Onhan tästäkin jo kulunut tovi ellei muutama.

Liian lyhyt polku

Istut kallion harjanteella katse merelle päin. Ihastelet aaltojen työskentelyä kahoisin katsein. Kuuntelet tuulen sointuja. Et ole yksin, tuulen väreet hyväilevät kasvojasi.

”Tiesit mistä luovuit”, sanoivat kylmäsydämiset, mutta he eivät tiedä matkaa, jolle antauduit. He eivät olleet vierelläsi, kun kohtasit elämäsi rakkauden. He eivät olleet vierelläsi, kun juoduit luopumaan hänestä ja juoduit saattelemaan rakkaasi merten vietäväksi.

Ei ollut häpeä rakastua kuolevaiseen. Jokaisen meidän matka päättyy joskus, ennemmin tai myöhemmin.

Minä olen ylpeä sinusta. Sinä uhkut rohkeutta, viisautta ja kauneutta. Minä olen ylpeä siitä matkasta, jonka taivalsit, kun antauduit ihmeelliseen seikkailuun.

Kuka määrittelee, millaiselle matkalle meistä kukanenkin astuu? Kuka määrittelee sen pituuden ja sisällön? Kuka päättää, milloin se on kunniakasta?

Menetys on aina menetys ja viiltää se syvältä. Kun joudumme luopumaan rakkaastamme ja juodumme saattamaan hänet uudelle matkalle, on vähintäänkin kunniakasta ottaa osaa.

Tiedän, ottaisit sen riskin uudelleen. Menettämisen riskin, mikäli joutuisit valitsemaan uudelleen elämäsi rakkauden ja yksinäisyyden välillä.

Minä olen ylpeä sinusta! Valintasi ei tehnyt ainoastaan sinun matkaasi rikkaammaksi, sait vierellesi pari päiviesi piristäjää.

Kaikki on okei

Sä oot mulle tuttu vuosien takaa, vuosien ja taas vuosien. Tulet mua joskus uniini tervehtimään. Tuut ja meet pois, aivan kuin muistuttaen, meidän välillä kaikki on okei.

Hunnutettu sydän

Minä ihailen sinua kaukaa. Katseemme kohtaavat, sydämessäni läikähtää lämpöä. Hymyilen sinulle hyväksyvästi.

Hunnutettu, peitetty. Olet kaunis, uljas. Tiedät arvosi, ajattelen. Et paina päätäsi näiden viiltävien, satuttavien sanojenkaan kaatuessa päällesi. Sinussa on jotain, mitä minulta puuttuu. Luulen vain, että alistettuna peittelet itseäsi, kauneuttasi. Kuitenkin, kun katselen sinua, en näe häpeää, rumuutta, näen kauneutta, jota minäkin tahtoisin omistaa.

Voisin hunnuttaa, peittää itseni samoin, mikäli se kaunistaisi minua yhtälailla. Huntusi alla sykkii samalainen sydän kuin minullakin.

Sinulla on väärä Jumala sanotaan, väärä uskonto. Olkoonkin niin, mutta minulla on paljon opittavaa sinulta.

Taivas synkkeni ylläni

Miksi tänään taivas synkkeni yllättäen?

Miksi linja-auton moottori tahdittaa allani niin lujaa? Pum pum, kuin muistuttaen elämän sykkeestä. Joskus jaksaa sykkiä, joskus se katkeaa.

Miksi rakas olet niin allapäin? Hiuksesi suortavat valuvat raskaina olkapäillesi.

Sydämesi on painava ja väsynyt.

Voi kunpa kyyneleesi voisi puhdistaa sinut kaikesta kuonasta, kunpa ne voisi keventää oloasi. Jos näin olisi, avaisin patoni hanat ja itkisin puolestasi.

Koskaan ei ole liian myöhäistä kertoa: ”Olet minulle rakas.”

Puna & Pellavapää

”Juupas!”, ”Eipäs!” Kuuntelin huvittuneena heidän keskusteluaan. Voiko olla, että he siinä sulassa sovussa käyvät kiivasta keskustelua. Nauran niin, että olen pudota tuolilta. Ei aikaakaan, kun huomaan, että se olen minä itse, joka sitä keskustelua käy.

Ai, että itseni kanssako? Eheii! Vieressäni istuu hyvä ystäväni tulppaanin syöjä, äidilleni kantelija, pommin räjäyttelijä. Lista on loputon, takaan sen.

Niin, eikä me väitellä, mehän keskustellaan ja vieläpä samasta aiheesta. Ihan kyllä eri tunteella ja eri näkökulmasta. Molemmat yhtä aikaa, yhteen ääneen niin, että se kuulostaa juuri siltä, kuin emme kuuntelis toisiamme, emmekä edes ymmärrä, mistä toinen puhuu. Mutta siinä olet hyvin väärässä.

Loppujen lopuksi olemme saaneet jo aluilla olevan projektin loppuun, pienellä avustuksella, mutta silti ihan meidän hyvällä energialla. Kätevää sanoisin ja tehokasta. Mutta se, että kannattaisiko meidän lyöttäytyä yhteen tiimiksi, majakaksi ja perävaunuksi, onkin sitten ihan eri asia.

Joo, kyllä se aika räjähdysaltistakin on. Sanoisin, ettei meidän tehtäväksi kannata antaa mitään sellaista, mikä pienellä hipaisulla voi lentää taivaan tuuliin. Katsos, kun kumpikaan ei ehdi ajatella, onko se hyvä idea vai ei, mikäli eteemme tulee jonkinmoinen nappi, mitä voi painaa, niin se on jo liian myöhäistä. Huups!

Ja tässähän minä tätä iteksiäni naureskelen kahvilan jakkaralla vedet silmissä. Ihan hyödyllinen etelänreissu tämä tämmöinen, kun se tulppaanin syöjäkin löysi tiensä taas elämääni.

Punapää & Pellavapää

Minä olen lähimmäisesi

Sinä viet oikeuksiani, poljet Minua maahan, halveksit ja halvennat, katsot ylen ja oksennat päälleni.

Sinä riistät Minulta. Sinä raatelet. Sinä ryöväät.

Sinä raiskaat Minut, viillät, tapat, murhaat.

Sinä lyöt, häpäiset Minut, jätät Minut yksin.

”Kaiken sen, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistäni, sen te olette tehneet Minulle.”

Te sanotte, että tuomio on yksin Jumalan ja silti te vaaditte oikeutta ja asetutte tuomariksi.

Kun jotakuta syrjitään ja painetaan alas, te ette asetu puolustamaan.

Kun jotakuta kohdellaan huonosti, te kohtelette huonosti Minua.

Minä olen se yksin jätetty, hakattu lapsi. Minä olen se raiskattu nainen. Minä olen katuojaan kuolemaan jäänyt vanhus. Minä olen alkoholisti/narkkari, jota te ylenkatsotte. Minä olen se toisinajattelija, vastavirtaan kulkija, jonka mielipiteillä ei ole merkitystä. Minä olen homo ja lesbo, jota te hyljeksitte.

”Kaiken sen, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.”

Aarteen piilottajat

”Oletko unohtanut, miltä kesä tuoksuu?”, hän kysyi ja vilkaisi olan yli kiven takana kyykkivää peikkoa. ”En! Piilotin vain taikakiven sammalmättään alle, etteivät ne pikkuriiviöt pääse käsiksi minun aarteeseeni.” ”Ahaa, minäkö luulin jo, että sinä olet mennyt päästäsi sekaisin ja pysähdyit nuuskimaan kukkia. Ällöttäviä, makean siirappisia kukkia, ällöttävissä väreissä.” ”Pyh ja yäk, sanon minä!”

Usvasaaren aarre

Keijuperhe souteli kaarnaveneellä aamuhämärissä, usvainen harso peitti koko tienoon. ”Tänään me löydetään se”, kikatteli vanhempi keijutytöistä. Hänen poskensa hehkuivat jännityksestä.

He olivat katselleet hämärtyvinä iltoina, kuinka auringon säteet leikkittelevät Usvalammen pinnalla. Eräänä erityisen kauniina iltana, auringon laskiessa naavaisten puiden taakse, he näkivät jotain ihmeellistä. Auringon säteet loistivat kilpaa usvaisen lammikon Usvasaaren pöheiköstä. ”Oooh, sen täytyy olla aarre!”, ihasteli pienempi keijutyttö. ”Mennään etsimään se”, he pyysivät katsellessaan äitiään pää vienosti kenollaan. ”Yhdellä ehdolla”, äiti lupaili. ”Meidän täytyy mennä sinne aamuhämärissä, kun muut keijut vielä nukkuvat. Eikä tästä saa hiiskahtaa kenellekään.”

Keijuperhe tihrusteli silmiään etsiessään veneelle sopivaa niemennokkaa. Pian he löysivätkin ison kiven juurelta rantahietikkoa, jonne äitikeiju siirsi veneensä turvaan. Hän peitti vielä veneen naavoilla, jotka roikkuivat raskaina hämyisten puiden oksilta.

Äitikeiju pyysi tyttöjään olemaan erityisen hiljaa. He olivat kuulleet mitä ihmeellisempiä tarinoita saaren asukkaista. Vai oliko heitä? Kukaan ei ollut koskaan nähnyt ketään liikkuvan siellä, mutta iltahämärissä saarelta kaikui lammen rannalle outoja ääniä.

Keijuperhe oli tehnyt tarkan suunnitelman siitä, miten aarre löydettäisiin. He olivat keksineet omat käsimerkit viestittämiseen. Nyt vain täytyi olla erityisen tarkkana ja hiljaa.

Äitikeiju kulki edellä ja keijutytöt perässä, vilunväreet kulkivat heidän selkäpiissään. Nopeasti äitikeiju nosti kätensä ylös merkiksi siitä, että piti pysähtyä. Hän oli nähnyt naavaisen puun vierellä oudon kiven, joka näytti liikkuvan. Äitikeiju laski hitaasti kättään merkiksi siitä, että keijutyttöjen tuli etsiä itselleen lähin mahdollinen piilopaikka.

Äkkiä kuului kummallista ärinää ja koko tanner tömähti, kun kivi muutti muotoaan. Keijut olivat kyllä kuulleet tarinaa peikon muotoisista kivistä saarella, mutta eivät koskaan voineet kuvitellakaan, että kivet voisivat herätä eloon.

Peikko ojensi rujoa olemustaan ja karjaisi lujaa: ”Kuka on uskaltanut rantautua minun saarelleni!” Peikko juoksi hurjapäisenä äitikeijun luo ja tönäisi hänet veteen. Keijuthan kyllä osaavat lentää, mutta siipien kastuessa he menettävät lentokykynsä. Äitikeiju vaikeroi hiljaa ja räpisteli kastuneita siipiään yhteen, jotta pysyi veden pinnalla.

Keijutytöt seurasivat sammalten alta, kuinka äitikeiju taisteli elämästään. Aurinko oli jo ehtinyt nousta hitusen korkeammalle, sen säteet lämmittivät tyttöjen siipiä. Pian auringon säteet taltuttivat hämärän jokaisen varjon ja peikko muuttui uudelleen kiveksi. Peikon muotoisen kiven vierellä kimalteli mitä hienoin kivi.

Toinen keijutytöistä nappasi kiven kainaloonsa, toinen pyrähti kaarnaveneen luokse ja meni pelastamaan äitinsä rantahietikosta, jonne hän oli aaltojen mukana huuhtoutunut. Keijutytöt nostivat uupuneen äitinsä veneelle. He sivelivät keijupölyä äitinsä huulille, kunnes hänen siipensä alkoivat kirkastua, äiti oli sittenkin elossa.

”Me löysimme sen, me löysimme aarteen.”  Äitikeiju otti kauniin kiven hentoiselle kämmennelleen. ”Tiedättekö tytöt?” ”Tämä kivi on keijujen kauan kadoksissa ollut taikakivi. Peikot ryöstivät sen meiltä jo keijunhenkäys sitten. Nyt meidän täytyy viedä se turvaan ja piilottaa se, etteivät peikot tule yön hämärtyessä ryöväämään sitä.” ”Tämän kiven ansiosta keijumaassa päivät ovat pitempiä ja yöt valoisempia, mutta väärissä käsissä tämä kivi menettää tehonsa, peikot kyllä tiesivät sen.”

Rauha ja kimallus painautuivat äitinsä rintaa vasten. ”Tiedättehän te”, äiti kuiskasi tyttöjensä korvaan, ”te olette minun kallein aarteeni.” Pian hiljaisuus lasketui keijumaahan ja keijutyttöjen ruusuiset silmät painuivat kiinni. ”Uinukaa hetki”, äitikeiju suputteli Rauhan ja Kimalluksen korvaan. Keijutytöt näkivät unta mitä ihmeellisimmästä seikkailustaan Usvasaarella.

Satu on kirjoitettu Cécin uneen pohjautuen.

Sydämeni huokailut

En tiedä, kuinka sen kertoisin. Kuinka ilmaisen minulle jotain niin tärkeää, jotain niin arvokasta, milteipä pyhää.

Sydämeni itkee, sydämeni murehtii.

En tiedä, miksi minulle suotiin tällainen osa, tällainen tehtävä.

Olen kuin saviastia savenvalajan kädessä. Astia täynnä naarmuja, säröjä. Odotan lempeää kättä, joka särkee minut ja kokoaa minut uudelleen, ehjäksi.

Olen kuin synnytystuskissaan piehtaroiva nainen, valmiina synnyttämään.

Sieluuni sattuu.

Olen kuin ruumis, jäsenet ruumiistaan irti reväisty. Olen kuin ruumis, jonka sydän on kahtia halkaistu. Tuskaa, suurta tuskaa! Jokainen jäsen ruumiistaan erotettu, orpoja kuin linnunpojat ilman ruokkijaa. Kuin linnunpojat eksyksissä odottaen emoaan.

Kuinka kauan tätä täytyy kestää, kuinka kauan kärsiä? Ei ole paikkaa, minne paeta, ei ole paikkaa, missä sieluni lepäisi.

Vaiennan kutsuvan äänen sisälläni, pakenen paikkaan, jonka melu peittää allensa kaiken muun. Mutta ei, en saa rauhaa. Huutavan ääni sisimmässä ei jätä rauhaan. Tätä poltetta ei tukahduta parhaimmatkaan rohdot.

Olen tullut risteykseen, käännekohtaan. Voin joko katsella vierestä, kun lähimmäiseni kärsii ja itkeä hiljaa, tai julistaa vapautta vangituille, eheyttä särjetylle. Voin joko jatkaa elämääni kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut, tai asettaa itseni suojakilveksi palavia nuolia vastaan.

Voi kunpa ymmärtäisit, kuinka rakastettu olet, kunpa ymmärtäisit, kuinka ihailtu olet. Jos ymmärtäisit, lopettaisitko silloin ikuisen sodankäynnin itseäsi vastaan?

En tiedä, kuinka kauan tätä täytyy kestää. En tiedä, kuinka kauan tätä täytyy jaksaa. Eikö kukaan asetu puolustuskannalle?

Ruumis kuin tainnuksissa, kuin jokainen jäsen olisi puudutettu. Silmät sidottuna, korvat tukittuna, sisimmän aistit valppaina. Kuin koira nurkkaan ahdettuna ilman pakopaikkaa.

Tätä kaikkea minä sydämessäni kannan. Sieluni huokailee kunnes sodankäynnille tulee loppu.

Iloinen hännänheiluttaja


No niin siinä kävi, ihastuin karvaiseen hännänheiluttajaan.

Etkä sinä mikä tahansa hännänheiluttaja ollutkaan. Sinuun en voinut olla rakastumatta, valloitit minun sydämeni.

Muistan päivän, jona emäntäsi kanssa kävelitte puistosta kotiin. Kadulla tunsit minun hahmoni jo kaukaa. Juoksit minua vastaan silmät säkenöiden. Tervehdit minua iloisesti kosteella kirsullasi.

Sinä järjestit meille esityksen päivittäin. Kiroilit isäntääsi tarjoamaan keskipäivän herkkuasi, tökit kuonollasi yleisösi istumaan. Saimme hurmaantua taidostasi. Muistit vielä kiittääkin yleisöäsi.

Kuka sinuun saattoi olla hurmaantumatta. Kun haistoit tutut tuoksut keittiöstä, ryntäsit sinne ahtauteen ja vaadit osuuttasi lounaasta. Et antanut minulle imurointirauhaa, et ruuanlaittorauhaa. Mutta ei tuo haitannut, olit saanut paikan sydämestäni.

Nyt ikävöin sinua! Pelkään jo valmiiksi sitä päivää, kun astun tyhjyyttään huutavaan huoneistoon. Onneksi sinun muistosi jatkavat elämääsi sydämissämme. Voimme sulkea silmämme ja kuulla kuinka showsi jatkuu.

Käytävien kylmät valot

Niiden varjot parveilevat ympärilläni. Ne kuiskuttelevat keskenään outoja juttuja, ei niistä mitään selvää saa. Ne liikkuvat kuin tuulispää, pyörivät hetken levottomina ja katoavat jonnekin. Niillä on aina kiire.

Minua pelottaa…

Joskus ne tulevat lähelleni hyvin hiljaa, pistelevät ihooni jollain terävällä ja kylmällä. Eivät sano mitään, poistuvat äänetönnä.

Joskus hyvin hiljainen miltei huomaamatta eksyy vierelleni, koskettaa sieluani, puhelee jotain hyvin pehmeällä kauniilla äänellä. Silloin minun on hyvä olla. Siihen voisin unohtua, nukahtaa.

Mutta yleensä täällä on hyvin yksinäistä, vain käytävien kylmät valot tanssivat kaikuvien askelten tahdissa.

Tämä painajainen toistaa itseään hetkestä toiseen.

Tahtoisin sinne, missä tutut äänet ja hahmot toivottavat minut tervetulleeksi. Tahtoisin vain kotiin, tahtoisin takaisin turvaan.

Tänne minut on hyljätty. Tänne minut on jätetty kuolemaan.

Lisää

Muistojen rauniot

”Arvostan sinua ystäväni”, sanat ovat kuin tiukujen helinää, ääni kun jääpuikon palaset pirstaloituvat jäämustalle asfaltille. Kauniilta se kuulostaa, mutta menettää pian merkityksensä ja unohtuu. Ääni muiden joukossa.

Kuinka minä siihen ansaan lankesinkaan, niin houkuttelevaan, niin koukuttavaan?

En tiedä, niin siinä vain kävi.

Astun huoneeseen, hämyiseen ja hiukan tunkkaiseen, nurkissa hämähäkinseittejä. Joudun siristelemään silmiäni nähdäkseni paremmin. Auringon valo pyrkii huoneeseen risaisen kattolaudoituksen lomitse. Valon säteillä leikittelevät pölynhiukkaset muistuttavat minua jostakin. Suljen silmäni, hengitän syvään. Annan muistolle valtaa. Tutut äänet, tutut tuoksut pyyhkiytyvät ylitseni.

Yritän nähdä huoneen kätköistä jotain tuttua, jotain, johon tarruatua. Mitä enemmän yritän piirtää kuvaa sielunmaisemiini, sitä usvaisemmaksi ääriviivat muuttuvat. Pyrin palauttamaan mieleeni ensihenkäyksen, tunteen, joka on ollut kauan hukassa.

Jostain kaukaa hämyisesti kuulen linnun laulua, peipposen siritystä. Annan muistoille valtaa. Linnun lauluun yhtyy sekalainen kuoro ääniä, naurahdan itsekseni. Nenääni pyrkii vasta leikatun heinän tuoksu.

Jalkani johdattavat minut pian polkuja jo umpeutuneita, silti tiedän minne kulkea. Kuulen veden solinaa, nenääni tunkeutuu savun tuoksua. Jossain hämärässä metsässä kulkee äänekäs joukko lapsia, jotka hyräilevät tuttua sävelmää. Taskulamppujen himmenevä valo paljastaa kumartuneita menninkäisiä sammalmättäiksi, tummia hahmoja puiksi ja pensaiksi. Autojen äänet johdattavat tutun valjakon oikeaan suuntaan.

Pian tunnen auringon säteiden kuumottavan niskaani, hikikarpalot juoksevat kilpaa pölyisellä ihollani. Tiedän, minne jalkani suuntaavat. Tarraudun terassin kaiteella roikkuvaan pyyhkeeseen ja kirmaan muiden mukana tien yli ja sieltä lammelle. Ennen kuin huomaankaan löydän itseni laiturin nokalta ja pian vilvoittavien aaltojen hyväilystä. Elämä maistuu kivalta. Se maistuu tuoreelta pullalta, vasta lypsetyn maidon kera.

Muistoni ovat johdattaneet minut samojen maisemien ääreen, sen saman rakennuksen luo, jonka hämyisessä huoneessa itken jo haalenneiden muistojen perään.

Siihen minä lankesin, yksinkertaisuuteen, helppouteen. Enkä silloin tiennyt edes langenneeni, minä vain nautin niin kuin viaton lapsi ja nuori voi vain nauttia. Nautin elämästä, ystävyydestä, ihmeellisistä kokemuksista, mitkä irrottivat meidät arjen ahdistavuudesta.

En tiennyt enkä osannut edes aavistaa saavani osakseni niin paljon taakkaa kannettavaksi. Taakkaa, jota viattomuuttani tahdoin kantaa, tahdoin auttaa, tahdoin hellittää kuristavaa köyttä. Mutta sainkin köyden omalle kaulalleni, joka henkäys henkäykseltä tuntui puristavan kaiken ilon elämästäni.

Heittäydyin, riuhtaisin itseni vapaaksi.Olisinko voinut tehdä kaiken toisin? Olisinko voinut hoitaa ja parantaa? Olisinko voinut tehdä rikkinäisestä ehyttä? Olisinko voinut olla satuttamatta? Ehkä, mutta siihen minulla ei ollut ymmärrystä, ei kykyä.

Nyt seison talon raunioilla enkä tiedä, tahdonko palata sinne enää takaisin. Voisin, mikäli tietäisin, minulta ei vaadita mitään. Palaisin, mikäli tietäisin ystävyyden jatkuvan pyyteettömästi.

Suljen jo lahonneen oven. En käännä katsettani takaisin talon raunioihin. Kuljen jo umpeutunutta polkuani takaisin sinne missä minun on helppo hengittää. Ikävöin muistoja, sen ystävyyden ja elämän helppoutta, mutta tiedän, etten tule sitä enää löytämään.

”Arvostan sinua ystäväni”, sanat voivat kuulostaa irvokkaalta, jopa loukkaavalta, mutta totta se on. Sinua en voi muuttaa. Emme voi palata takaisin menneeseen. Elämä on tässä ja nyt. Muistoissani olet yhä rakas ystäväni. Vaalin muistoja kuin kalleinta aarretta. Tämän aarteen suljen arkkuun ja arkun heitän meren aallokkoon. Siellä se kasvakoon helmen lailla, odottaen löytäjäänsä.

Oppimisen haasteita

No nyt lähti isolla vaihteella aivot raksuttaan. Apua, miten nää sanat saan taas tänne, ennenku tulee kaos?!

Saatoin myös ekaluokkalaisen kouluun.

Kävinhän minäkin kouluni, kävin toki. Vaan ei se nyt niin kauheen auvoisaa ollu.

Ai, että opinko siellä jotain. Nooo, ehkä kaikkee muuta, mikä ei ollu edes mainittavan muisteltavaa, mutta en oppinut juuri mitään oppiaineita.

No miksi en? Ku ei mua kukaan osannut opettaa. Kukaan ei jaksanut, viittinyt, osannut tai ei ollut ressursseja eikä aikaa. Mulla on paha lukihäiriö ja lukuisia oppimisvaikeuksia. Niin, opinhan minä sen, että olen tyhmä, vähä-älyinen idiootti. Enkä toki ainoastaan muiden oppilaiden silmissä.

Mulla meni plussat ja miinukset sekaisin. Edessä oli takana ja takana edessä. En osannut kirjoittaa oikein tai laskea niinku pitäis. En ymmärtänyt luetusta tekstistä juuri mitään. Käsityön tunnilla rupesin kutomaan neulettani väärään suuntaan kesken kaiken. Tätä kaikkea jatkui yläasteelle asti.

Ja miten siinä sitten oppii, kun perustiedot jo alaluokilta oli hakoteillä. Opettajat otti eteen ja ihmetteli koko luokan kuullen, miksi tää tyttö ei osaa laskea. Ihmeteltiin, mutta asialle ei tehty mitään. Tai tehtiin, pelasin muistipeliä mm. äikäntunnin aikana. Saattoihan siitä olla muistille apua, mutta en silti oppinut mitään. Tähänkö vielä lisää sen, että minua kiusattiin viisi vuotta koulussa 5.-9. lk. Arvaa vain, oliko mitään mielenkiintoa oppia.

Lopetin siis koulun itsetunto täysin hajalla, minäkuva mitä lie, toikkarissa 5,6. Jee!

Tykkäsin kyllä kuviksesta, kun sai ilmaista itseään luovuudella, mutta enhän minä sielläkään uskaltanut mitään juuri tehdä, kun piti pelätä ja turvata nahkaansa koko ajan. Liikunnastakin tykkäsin, mutta kun sielläkin sain vain turpaani, niin minkäs teit. Niin ja liikuntaankin ku lisättiin se, että olin huomattavan kömpelö ja hidas, vaikkakin hirmu taipuisa, niin minkäs teit. Open ja muiden silmätikuksi jouduin totta kai.

Kouluaika oli siis täyttä helvettiä päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Turpiin tuli ja henkiset vammat päälle.

Mutta mikä mun pointti tällä hirveellä vaahtoamisella ja menneisyyden mässäämisellä on?

Ei ainakaan se, että haluaisin millään osoittaa ketään yksittäistä opettajaa tai oppilasta sormella. Ongelma oli koko järjestelmässä.

Myöhemmällä iällä olen oppinut itse oppimaan. Löytänyt keinoja, miten ja millä tavalla opin. Pirun hidasta se on ja aikaa vievää, mutta kyllä minäkin opin. Kuunnella pitää, kirjoittaa, lukea ääneen ja taas kirjoittaa. Toistoa toiston perään. Piirtäminen helppotti oppimista, havainnollistaminen, käsillä kokeileminen, haisteleminen ja maisteleminen.

Mulle vaikein oppimisympäristö oli tavallinen iso luokka. Liikaa oppilaita, liikaa huonoja virikkeitä. Liikaa pelon aiheuttajia ym. ym.

Jos joku olisi minua opettanut niin kuin minä omintakeisesti opin tai antanut siihen työkaluja ja aikaa, olisin jopa nauttinut oppimisesta ja koulun käynnistä.

Voi kun olisi ollut mahdollisuus vaikka piirtää, kun ei kynä löytänyt kirjaimia kirjoittaa tai vaikka kokeeni selittää ja puhua. Voi kun olisi voinut käyttää luovuuttaan itsensä ilmaisussa. Voi kun olisin saanut käydä koulua pelotta, hyvällä itsetunnolla. Voi kun olisin voinut olla ylpeä persoonastani.

Yritän myös ilmaista sitä, että useimpien oppimisvaikeuksista kärsivien oppilaiden oppiminen vaatii luovuutta ja oikeella tavalla virikkeellistä oppimisympäristöä.

He, jotka ovat toivottomia tapauksia normioppimisjärjestelmän kulmasta katsottuna, voivat olla tulevaisuuden visionäärejä, runoilijoita, diakoneja, tiedemiehiä/naisia, ym. ym. tulevaisuuden toivoja.

Voi olla vaikeaa kouluarjen haasteiden keskellä pysähtyä ja miettiä: ”Hhhhmmm, mitäköhän tuosta Päivistä isona tulee?”

Edellinen Vanhemmat artikkelit

%d bloggers like this: