”Arvostan sinua ystäväni”, sanat ovat kuin tiukujen helinää, ääni kun jääpuikon palaset pirstaloituvat jäämustalle asfaltille. Kauniilta se kuulostaa, mutta menettää pian merkityksensä ja unohtuu. Ääni muiden joukossa.

Kuinka minä siihen ansaan lankesinkaan, niin houkuttelevaan, niin koukuttavaan?

En tiedä, niin siinä vain kävi.

Astun huoneeseen, hämyiseen ja hiukan tunkkaiseen, nurkissa hämähäkinseittejä. Joudun siristelemään silmiäni nähdäkseni paremmin. Auringon valo pyrkii huoneeseen risaisen kattolaudoituksen lomitse. Valon säteillä leikittelevät pölynhiukkaset muistuttavat minua jostakin. Suljen silmäni, hengitän syvään. Annan muistolle valtaa. Tutut äänet, tutut tuoksut pyyhkiytyvät ylitseni.

Yritän nähdä huoneen kätköistä jotain tuttua, jotain, johon tarruatua. Mitä enemmän yritän piirtää kuvaa sielunmaisemiini, sitä usvaisemmaksi ääriviivat muuttuvat. Pyrin palauttamaan mieleeni ensihenkäyksen, tunteen, joka on ollut kauan hukassa.

Jostain kaukaa hämyisesti kuulen linnun laulua, peipposen siritystä. Annan muistoille valtaa. Linnun lauluun yhtyy sekalainen kuoro ääniä, naurahdan itsekseni. Nenääni pyrkii vasta leikatun heinän tuoksu.

Jalkani johdattavat minut pian polkuja jo umpeutuneita, silti tiedän minne kulkea. Kuulen veden solinaa, nenääni tunkeutuu savun tuoksua. Jossain hämärässä metsässä kulkee äänekäs joukko lapsia, jotka hyräilevät tuttua sävelmää. Taskulamppujen himmenevä valo paljastaa kumartuneita menninkäisiä sammalmättäiksi, tummia hahmoja puiksi ja pensaiksi. Autojen äänet johdattavat tutun valjakon oikeaan suuntaan.

Pian tunnen auringon säteiden kuumottavan niskaani, hikikarpalot juoksevat kilpaa pölyisellä ihollani. Tiedän, minne jalkani suuntaavat. Tarraudun terassin kaiteella roikkuvaan pyyhkeeseen ja kirmaan muiden mukana tien yli ja sieltä lammelle. Ennen kuin huomaankaan löydän itseni laiturin nokalta ja pian vilvoittavien aaltojen hyväilystä. Elämä maistuu kivalta. Se maistuu tuoreelta pullalta, vasta lypsetyn maidon kera.

Muistoni ovat johdattaneet minut samojen maisemien ääreen, sen saman rakennuksen luo, jonka hämyisessä huoneessa itken jo haalenneiden muistojen perään.

Siihen minä lankesin, yksinkertaisuuteen, helppouteen. Enkä silloin tiennyt edes langenneeni, minä vain nautin niin kuin viaton lapsi ja nuori voi vain nauttia. Nautin elämästä, ystävyydestä, ihmeellisistä kokemuksista, mitkä irrottivat meidät arjen ahdistavuudesta.

En tiennyt enkä osannut edes aavistaa saavani osakseni niin paljon taakkaa kannettavaksi. Taakkaa, jota viattomuuttani tahdoin kantaa, tahdoin auttaa, tahdoin hellittää kuristavaa köyttä. Mutta sainkin köyden omalle kaulalleni, joka henkäys henkäykseltä tuntui puristavan kaiken ilon elämästäni.

Heittäydyin, riuhtaisin itseni vapaaksi.Olisinko voinut tehdä kaiken toisin? Olisinko voinut hoitaa ja parantaa? Olisinko voinut tehdä rikkinäisestä ehyttä? Olisinko voinut olla satuttamatta? Ehkä, mutta siihen minulla ei ollut ymmärrystä, ei kykyä.

Nyt seison talon raunioilla enkä tiedä, tahdonko palata sinne enää takaisin. Voisin, mikäli tietäisin, minulta ei vaadita mitään. Palaisin, mikäli tietäisin ystävyyden jatkuvan pyyteettömästi.

Suljen jo lahonneen oven. En käännä katsettani takaisin talon raunioihin. Kuljen jo umpeutunutta polkuani takaisin sinne missä minun on helppo hengittää. Ikävöin muistoja, sen ystävyyden ja elämän helppoutta, mutta tiedän, etten tule sitä enää löytämään.

”Arvostan sinua ystäväni”, sanat voivat kuulostaa irvokkaalta, jopa loukkaavalta, mutta totta se on. Sinua en voi muuttaa. Emme voi palata takaisin menneeseen. Elämä on tässä ja nyt. Muistoissani olet yhä rakas ystäväni. Vaalin muistoja kuin kalleinta aarretta. Tämän aarteen suljen arkkuun ja arkun heitän meren aallokkoon. Siellä se kasvakoon helmen lailla, odottaen löytäjäänsä.